Pienimuotoinen alkukevennys: heräsin tänään vain huomatekseni, että keittiön lattiani on sian sydämen palojen ja veri-solunestesekoituksen peitossa. Hyvä, kisu, näin sinun pitikin toimia iltaruokasi kanssa!
En edelleenkään ole varma, että minulla on syömishäiriö. Se kuulostaa hölmöltä ja tiedän sen, ja älyllinen osa aivoistani tietää että käyttäytymiseni ja ajatusmaailmani ei ole terve, mutta silti. Tunnetasolla olen ihan varma, että kun pääsen tavoitepainooni niin lopetan kaiken pelleilyn, nostan kalorit terveeseen määrään ja ja elän onnellista, normaalia elämää. Odotan jonkinlaisella akateemisella mielenkiinnolla sitä maagista numeroa - ehkä sitten oikeasti näen, että olenko minä sairas vai yksinkertaisesti epäterveellinen.
Ehkä tämä on osasyy siihen, miksi paraneminen on minulle ajatuksenakin niin ristiriitainen. Voiko psyykkisestä sairaudesta tietoisesti parantua, jos ei alunperinkään tiedosta olevansa sairas? Laihuushäiriö, eihän se voi oikeasti olla osa elämääni. (En pysty käyttämään sitä a:lla alkavaa sanaa itsestäni, se on niin kamalan ruma.)
Olin sentään jotenkin vastuullinen eilen, marssin YTHS:lle ja varasin itselleni ajan terveydenhoitajalle. Pieni pettymys sen suhteen kyllä oli: jo kolmannen kerran hoitoni aikana tapahtuu niin, että heti kun olen löytänyt terkkarin jonka kanssa tulen toimeen, hän siirtyy pois YTHS:ltä. Ennen olen ahdistunut asiasta niin paljon että en ole pystynyt näkemään uutta hoitajaa puoleen vuoteen, mutta tällä kertaa en antanut paniikin vallata mieltäni vaan tyynesti pyysin tiskin takana olevaa hoitajaa siirtämään minut jollekin toiselle nuorelle naishenkilölle. Olen tullut tulokseen, että en tule toimeen keski-ikäisten enkä miehien kanssa. Kokemukseni keski-ikäisistä hoitajista on kovin huono - terapeuttinikaan ei varmasti ole päivääkään yli kolmeakymmentäviittä vuotta - ja pelkkä ajatus miehelle puhumisesta on täysin absurdi.
Hei te ihanat tytöt, välillä en tiedä mitä tekisin ilman teitä. Kiitos kaikille jotka olette ikinä kommentoineet mitään, jokainen sana merkitsee minulle paljon. Minusta on edelleen ihan hassua, että joku ottaa edes puoli minuuttia omasta päivästään ja käyttää sen sanomalla jotain minulle. Olette parhaita. ♥
(Myös Katti on paras, vaikka tulimmekin eilen tulokseen että elämme todellisuudenpakoilun metapsykoosissa.)
Itse ajattelin juurikin noin ennen, en ole sairas lopetan pelleilyn heti kun painan 50, 48, 45kg. Talvella painaessani 43kg tajusin että ihan oikeasti en voi lopettaa, ole sairas. Nyt tosin lihava ja epäonnistunut, mutta sairas päästään.. Voimia, taistele vastaan! <3
VastaaPoistaOn se vaikeata. :/ Voimia sullekin ♥
Poistahui, ite en edes ole koskaan ikuna milloinkaan pienessä mielessäni ajatellutkaan sellaista, että puhuisi asioistaan MIES puoliselle kallonkutistajalle. En ole tajunnut, että niinkin voisi edes käydä!
VastaaPoistaIhanaa, että olet hakenut apua <3 Ansaitset ja tarvitset kaiken avun <3 Voimia ja halauksia!
Kyllä niitä miespuolisiakin hoitsuja ja etenkin terapeutteja on yllättävän paljon! Mutta joo, ei ole ainakaan minulle sopivaa.
PoistaHyvä että olet hakenut apua! Hurjasti voimia pikkuinen! <3 :)
VastaaPoistaOlen minä ollut avohoidossa pitkään, pitäisi vaan jaksaa käydä terkkarillakin ihan konkreettisten syömisjuttujen takia... Mutta joo, kiitos ♥
PoistaMullakin on kyllä ehkä osittain sama fiilis siitä, ettei pysty uskomaan omaa tilaansa todeksi... tai oikeastaan musta tosi usein tuntuu että huijaan vaan itseäni ja muita ja ei mulla oikeastaan ole missään mitään vikaa. Vaikka no, ei se niin ole. Eikä sinunkaan kohdalla, usko pois, vaikkei se kovin helppoa ole myontää.
VastaaPoistaMutta tosi hieno juttu että olet hakenut apua, mulle tulee hyvä mieli siitä :) (okei no tuntemattoman hyvä mieli ei paljoa ehkä paina haha mutta ehkä ymmärrät)
Sä pystyt kyllä tähän :)
Joo siis nimenomaan tollainen fiilis! Silleen laalaa ei mulla oikeasti mikäänhätänä ole. Huoh. Kiitos ♥
PoistaSinä oot paljon rakastetumpi kuin uskotkaan!
VastaaPoista