syypää sun hymyyn

"Pallo on sulla. Ei sun tarvii stressata."

"Okei."

Hui miten tapahtumarikas viikonloppu.

Perjantaiaamuna menin jo kahdeksalta uuden terveydenhoitajan luo. Juteltiin syömishäiriöni konkreettisemmista asioista, päivien ruokailuista ja sairauden aiheuttamista fyysisistä oireista, ja mietittiin että miten saataisiin pelkoani tiettyjä ruokia kohtaan taltutettua. Lupasin hänelle yrittää syödä aamupalapuuron joka päivä yksin ollessani - saa nähdä miten onnistuu, aamuisin syöminen on aina ollut minulle kovin vaikeaa.

Terkkarin jälkeen auto lähtikin suoraan kohti paikkaa jonka nimi on minulle jotenkin ylitsepääsemättömän vaikea lausua. Ilta meni Kukan ja Sinin kanssa Kukan serkkujen järjestämissä Halloween-juhlissa, ihanaa kun sai pitkästä aikaa leikkiä tekoverellä ja muutenkin maskeerata itseään vähän ronskimmalla otteella! Asuni sai paljon kehuja ja myönnän olleeni siihen itsekin tyytyväinen. Ilta oli hämmentävän ahdistusvapaa vaikka ei ollut alkoholia rauhoittamassa: söin jopa kaksi isoa hämähäkin näköistä muffinssia, ja lusikoitiin nauraen Kukan kanssa lakritsikastiketta suuhun suoraan kattilasta.

Lauantai oli mukavan rauhallinen. Leikin maailman lihavimman kissan kanssa ja otin lähemmäs sata valokuvaa, katsoimme netistä perjantaina väliin jääneen Vain elämää -jakson ja minä hihkuin onnesta - myönnän piilofanittavani Cheekiä. Vaikka olin napostellut tyttöjen kanssa ties mitä pitkin päivää, vasta päivällinen aiheutti napsahduksen pääni sisällä, mutta onneksi Kukka keskeytti pahimman paniikkiahdistuksen pyytämällä minut kanssaan ulos koiraa lenkittämään. En ole varma oliko ajankohta sattumaa vai huomasinko hän pahan oloni, mutta olen joka tapauksessa kovin kiitollinen.

Jouduin lähtemään takaisin kotikaupunkiin (hyi kun tuntuu pahalta kirjoittaa niin, ei tämä kaupunki ole koti, tämä on vain paikka jossa tilapäisesti asun) aikaisemmin kuin muut tytöt koko iltapäivän kestävien kuoroharjoitusten takia. Nämä olivat viimeiset kunnon treenit orkesterin kanssa ennen ensi viikon konserttia, ja ei ole totta mikä fiilis siellä oli. Koko kirkko avautui edessämme, osasin kaiken ulkoa ja sydämeni oli pakahtua pumpatessaan samaa tahtia kapellimestarin käsien kanssa. Tämän minä osaan, tänne minä kuulun. Ei minua haittaa ettei minulla ole kuorossa ystäviä, kun en minä tarvitse niitä siellä, tarvitsen vain yleisön kasvoilla paistavan tunteen.

Nämä on niitä päiviä, kun minulla on toivoa.