agnus dei

Istun kirjoituspöydän ääressä, kaiuttimista soi Mozartia ja edessäni on dinosaurusaiheinen puuhakirja. Oikealla puolellani on muki johon mahtuu melkein litra teetä ei maitoa ei sokeria en enää pysty, vasemmalla puolella on Requiemin nuotit, pitäisi osata ulkoa marraskuun alkuun mennessä. Kissa yrittää syödä keskeneräisen kaulahuivini mutten jaksa liikkua, kuumapussi yrittää turruttaa kivun alaselässä ja tee lämmittää varpaihin asti. Hengitän mutta olen kovin tyhjä.

Onneksi Katti on olemassa, soitin hänelle eilen ja sopersin kiroillen ja lähinnä itkien kaikesta mitä en sillä hetkellä vain jaksa, hän oli ihana ja kuunteli ja jutteli muusta ja sai minut taas kerran hymyilemään. Olen lähdössä hänen luo Lappiin kahden viikon päästä, en millään jaksaisi odottaa, tahdon nyt heti, mutta hyvää pitää jaksaa odottaa. Minusta on edelleen uskomatonta, että elämässäni on joku joka ymmärtää niin täydellisesti, joku joka jaksaa aina vastata puhelimeen vaikka olisi keskellä bileitä ja joutuu menemään vessaan piiloon että voi jutella. Joku joka on jäänyt vierelleni vaikka olemme molemmat niin täynnä ongelmia että koko homma alkaa pikkuhiljaa muistuttaa tragikomediaa.

Kolme tyttöä yrittää saada minua omakseen, hymyilen kauniisti ja nauran ja puhun siitä kuinka ei ole pahanmakuista teetä tai liian täyttä tanssilattiaa. Miksi nämä ihmiset kiinnostuvat minusta? Lopulta he kuitenkin kyllästyvät, pettävät ja juovat, löytävät uuden, päättävät etten ole vaivan arvoinen, eivät uskalla päästää lähelle, lakkaavat rakastamasta, lopulta olemme kuitenkin yksin. Istun värittämässä puuhakirjaani ja juon vihreää piparminttuteetä ja lasken kerrankin päiviä enkä kaloreita, yritän muistaa että aina voi toivoa.

Tahtoisin niin kovasti mennä messuun, tahdon vain istua kirkossa ja laulaa latinaksi ja tuntea nivelteni natinan kun polvistun, mutta sen sijaan pitää lähteä baariin työkaverien kanssa vaikken oikeastaan haluaisi. Olen kamalan huono katolilainen. Ehkä menen iltamessuun jokin arkipäivä ensi viikolla. 

En uskalla enää katsoa sisaria tai pappia silmiin.

all the rowboats

Kirjoitin pitkän ja yksityiskohtauksen päivityksen illastani, mutta lopulta vain tuijotin sitä ja poistin kaiken.

Olin poikien kanssa Appelsiinin luona, tunsin paniikkikohtauksen nousevan ja juoksin parvekkeelle kun vielä pystyin liikkumaan. Lopulta hytisin siellä nurkassa itkien ja repimässä ihoni verille en edes tiedä kuinka kauan, Appelsiini ei tajunnut pysyä vittu kaukana musta eikä myöskään sitä, että oloani ei välttämättä helpota se, että koko muulle seurueelle kerrotaan että hei arvatkaas mitä, Virralla on paniikkikohtaus. Kun puolen ikuisuuden jälkeen palasin takaisin sisälle, tunsin kaikkien katseet niskassani ja minua hävetti niin paljon etten pystynyt jäämään sinne vaikka kuinka yritin, tilasin taksin ja päästyäni kotiin rojahdin eteisen lattialle itkemään. En pysty tähän.

Torstaina työpaikan päättäjäisjuhlat. Hirvittää se määrä ruokaa ja alkoholia ja ihmisiä, harkitsen vakavasti väittäväni olevani sairas ja jääväni kotiin itkemään.

vol. 0

tänä iltana
minä haluan
huutaa repiä raapia oksentaa viiltää hypätä

kuolla

krokotiilirock

 

"Hei, mikä on?"

"Mullon vaan... mullon vaan ollut ikävä sua."

"Mullakin sua."

Vietin melkein vuorokauden Minnin kanssa: päivän jutellen ja katsoen elokuvia, illan rellestäen poikien kanssa, ja yön kiltisti nukkuen vierekkäin sängyssä, joka on edelleen liian pieni kahdelle. Vasta nähdessäni hänet rautatieasemalla tajusin miten ikävä minulla oikeasti on ollut, ja hetki hetkeltä olin iloisempi että olimme uskaltaneet sopia reissun - sovimme edelleen yhteen kuin palapelipalat, vaikka kuinka olisimme vain ystäviä. Nauroimme ja kokkasimme ja katsoimme elokuvia niin kuin aina ennenkin, mutta myös puhuimme vakavia ja itkimme ja lohdutimme toisiamme niin kuin aina ennenkin. Kyllä mä Minni rakas tuun olemaan osa sun loppuelämää, eri tavalla vaan kuin mitä ensin luultiin, suuri kivi vierähtää sydämeltäni kun vihdoin ihan aikuistenoikeasti tajuan, ettei ero ole ollut hänellekään helppoa vaikka minä olen se joka jätettiin. Että minulla on silti väliä.

Eilen aamulla ennen Minnin saapumista kävin uuden terveydenhoitajan luona. Olin aivan kauhusta kankeana koska pelkäsin vihaavani häntä yhtä paljon kuin edellistä terkkariani, mutta hän olikin aivan ihana! Hymyilevä nuori nainen, joka rauhallisena ja asiallisena kyseli tarkkoja yksityiskohtia syömisistäni, kaloreista ja ravintoaineista ja tiheydestä, tuntemuksista ennen ja jälkeen syömisen, liikuntatottumuksistani ja pakkomielteestäni numeron 48,6 suhteen. Sovittiin seuraava tapaaminen ensi viikon perjantaiksi, sain kotitehtäväksi seitsemän päivän aikana syödä vähintään kerran leipää, vähintään kerran ruoan kanssa pieni määrä perunaa tai riisiä, ja juoda vähintään kahtena aamuna lasillinen tuoremehua. En ymmärrä miten hän pystyi siihen, mutta kävellessäni ulos minä ihan oikeasti tahdoin parantua, tahdoin enemmän kuin mitään muuta.

...Mutta silti. En ole käynyt kolmeen päivään vaa'alla, ja ahdistaa niin paljon etten kykene ajattelemaan mitään muuta, kävin normaalia rankemmalla lenkillä ihan vain varmuuden vuoksi ja lasken kaloreita ja minuutteja ja kuituja kalsiumia proteiinia vitamiineja kaikkea mitä vain voi laskea, jotten vaan hakisi vaakaa kaapista. Maanantaina pitäisi olla punnitus, en tiedä mitä tehdä.

grand ball

"Voimistelu vai baletti?"

"Mitä?"

"Niin, että ootko harrastanut voimistelua vai balettia vai mitä?"

"Aa! Uimahyppyä viitisen vuotta."

"Mä mietinkin, ei kenelläkään normaalilla oo noin hyvä kehonhallinta."

Hymyilen tanssitreeneissä opettajan katsoessa silmän pyöreinä lonkkieni ja keskivartaloni liikkeitä. Tiedän taipuvani aivan uskomattomiin asentoihin, sisäisesti kiljuin onnesta vatsalihakset tiukkana rintakehä eteen lantio taakse lonkat auki kantapäät yhteen kädet eivät hievahdakaan liukuessani pyörien tankoa alas. Treenien jälkeen puolen tunnin ohjattu syvävenyttely ja pyörällä kotiin, rojahtaessani sängylle olen mustelmilla ja väsynyt mutta onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Samaan aikaan on myös kovin sekava olo. Harjoiteltiin myös nostoja, ja niihin en yksinkertaisesti pysty - ei sen takia etten osaisi tekniikkaa, vaan koska minulla ei yksinkertaisesti ole lihasvoimaa nostaa vain käsivarsien avulla itseäni ylös tangolle. Haluaisin niin kovasti, mutta lihakseni ovat niin surkastuneita kahden vuoden liikunnattomasta syömisvammailusta, että en vain pysty. Mutta lihasten kasvattamista varten pitää syödä yli kulutuksen enkä tiedä, paniikki nousee pelkästä ajatuksesta, syödä tahallaan yli kulutuksen? Mahdotonta. Onneksi kun potkunyrkkeily jatkuu viikon päästä alkaa rasvanpoltto taas tehokkaammin, ehkä jos saan nopeasti ylimääräisen rasvan pois niin voisin alkaa harjoitella lihaksiakin loppusyksyyn mennessä? En tiedä en tiedä, itkettää ja hämmentää ja toivon enemmän kuin mitään olevani terve mutta en pysty, ehkä minua ei vain ole luotu onnelliseksi ihmiseksi.

Päätin kuitenkin olla vahva ja ottaa varovaisen askeleen eteenpäin: poistin painopalkin blogin sivusta ja vein ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen vaakani pois. Seuraan kyllä edelleen syömisiäni ja liikuntoja, kaikki pitää merkitä ylös ja laskea grammoja prosentteja päiviä, ehkä punnitsen itseni silti maanantaisin, mutta en joka päivä montaa kertaa.

Sopuli ei ikinä vastannut minulle, ei edes pyytänyt anteeksi. Itkin poistaessani hänet Facebook-kavereistani.

these are the things that i miss

"Virta nyt sä et sit enää saa laihtua enempää."

"Joo joo äiti."

Juttelen vanhempieni kanssa Skypen välityksellä ensimmäistä kertaa heidän Kiinaan muuton jälkeen, esittelen onnellisena uusia farkkjuani. Ensimmäistä kertaa elämässäni äiti sanoo että olen sopivan kokoinen, että minulla ei ole kyllä varaa pudottaa vielä vähän. Jokin osa minussa kiljuu onnesta saadessani vihdoin äitini hyväksynnän, mutta toinen, vahvempi osa pyörittelee silmiään ja yrittää miettiä minkä takia äiti sanoisi noin vaikkei voi tarkoittaa sitä, ei hän vain voi, en ole ikinä ollut tarpeeksi hyvä hänelle, miksi olisin nyt? Webcam vääristää kuvaa, löysä paita hoikistaa jalkoja, äiti varmaan luulee että tämä on lihasta eikä rasvaa, hän tietää että minulla on syömishäiriö niin ehkä hän vain yrittää saada minut hyvälle tuulelle. Käyn ensi viikolla ostamassa uudet, taas yhtä tuumakokoa pienemmät syysfarkut, näyttäisinköhän niissä jo siedettävämmältä?

Puhuin äsken puhelimessa Minnin kanssa yli puolitoista tuntia. Oli rauhoittavaa, tuttua ja turvallista kuulla hänen ääntään, vaikka silmämeikkini ovatkin nyt hieman levinneet pitkin kasvojani. Juteltiin koulusta ja terapiasta, Lapista ja Tahrattoman mielen katsomisesta ja vähän kaikesta muustakin, sovittiin että nähdään tässä lähiaikoina. Minulla on aivan uskomattoman ikävä parasta ystävääni, ja vaikka ajatus kasvotusten näkemisestä pelottaakin todella paljon, toivon etten ole ainoa.

Näin viime yönä unta, että Minnin isoäiti neuloi minulle uudet villasukat. Hymyilin, myönnän että viimeisen vuoden ajan hänen perheensä tuntui enemmän oikealta perheeltä kuin omani - Minnin äiti muisti aina hankkia jääkaappiin juuri sitä jugurttia josta pidän, hänen isänsä osti mökille suuremman sängyn jotta mahtuisimme sinne Minnin kanssa paremmin yhdessä, hänen isoäitinsä kyseli tulevaisuudensuunnitelmia ja neuloi villasukkia. Oli ihanaa kun jonkin aikaa oikeasti tuntui siltä, että minusta välitetään. Nyt minulla ei ole paitsi omaa perhettä, myöskään maailman parasta anoppilaa.

Tahtoisin lähteä ulos kaupoille mutten löydä kotiavaimiani mistään.

jos minä hukkuisin

Eilen lähdin Kukan, Sinin ja heidän koiransa kanssa pitkälle valokuvausreissulle arboretumiin. Laskeva aurinko paistoi hiusteni läpi saaden ne hohtamaan kuin tuli, ja olin ihan oikeasti iloinen enkä vain hymyillyt tyhjänä. Mentyämme takaisin heidän luokse lösähdimme television eteen ja uskalsin pyytää lupaa käydä tekemässä itselleni leivän. En muista milloin olisin viimeeksi syönyt leipää vapaaehtoisesti, ja vaikka se oli vain ruisleipä ilman voita, jatkoin hymyilemistä.

Kävellessäni viimeisen pätkän yksin kotiin ei enää hymyilyttänyt. Olimme katsoneet huonon mutta pelottavan nukke-elokuvan lisäksi Tahrattoman mielen, ja sain juuri ja juuri pidäteltyä itkua siihen asti kunnes Kukka kääntyi koiran kanssa kotimatkalla. Ahdistus nousi kurkkuun ja juoksin äkkiä keskelle tietä neljä askelta per katkoviiva katse ylös laske tähdet sulje silmät, ajattelin jokaista epäonnistunutta ihmissuhdetta ja jokaista menetettyä mahdollisuutta ja sitä kuinka helvetin monta tähteä taivalla on.

Tänään illalla ensin työpaikan saunabileet, sieltä siirryn ennen jatkoja elokuvailtaan koulupoikien kanssa. Ruokin äsken kissan, tiesitkö kisupieni että loppupäivän kissanruoka on ainoa ruoka mitä täällä syödään, kohta voisin imuroida ja lähteä ostamaan uutta lukkoa polkupyörään ennen kuin syksyn ensimmäiset treenit kutsuvat.

Itkettää.

"I can't see anything I don't like about you."

"But you will, you will think of things and I'll get bored with you and feel trapped because that's what happens with me."

"Okay."

"...Okay."

ihana taina

 
"Mä olen myös huomannut että oot laihtunut tosi paljon kesän aikana. Enkä tiedä saako ystävänä sanoa näin, enkä tiedä auttaako se, mutta oot mun mielestä aina ollut ihan helvetin kuuma eikä sun tarvi tehdä sun kropalle yhtään mitään."

En tiedä miten reagoida Appelsiinin sanoihin, tuijotan kauan puhelimen näyttöä ennen kuin vastaan bussissa humalasta tärisevin käsin. Miksi en itse näe mitään eroa? Olen sama inhottava valas kuin kolme vuotta sitten vaikka olen mukamas melkein kaksikymmentä kiloa kevyempi. Katson eilen otettuja valokuvia itsestäni ja meinaan purskahtaa itkuun, käsivarteni pursuavat ja reisieni ympärysmitta lähenee satavuotista tammea, minkä lisäksi iho on kamala ja hymy suoraan sanottuna ruma. Pakko pienentyä, en kestä, vaikka samalla toivon niin kovin että voisin vielä joskus taas uskoa Minnin vuosi sitten kylpyhuoneeni peiliin teippaamaa keltaista lappua, uskoa kun Raksa ohimennen sanoo baarin ulkopuolella että näin heteromiehen perspektiivistä olet ainakin todella hyvännäköinen pakkaus. En ymmärrä, ovatko he kaikki sokeita, eivätkö he näe miten hirveältä näytän?

Näin asiasta korkkiruuviin: tietää muuten olevansa toivoton tapaus, kun alkaa itkeä kuunnellessaan Semmareita. Melkein yhtä paha on, kun alkaa itkeä kuunnellessaan omaa kuoroaan - mutta toisaalta, me olemme aivan uskomattoman hyviä, vaikka sen itse sanonkin. Anna-Mari Kähärän kuorosovitus Mika Waltarin Aurinkolaulu-runosta soi repeatilla ja yritän päättää, kohotat katseesi valoon, taivaan sineen ja kultaan, vaiko sittenkin turha on peistä nostaa, toivoa vapautusta. Kuulen oman ääneni muiden seassa ja hymyilen salaa. Miten voi rakastaa runoutta näin paljon, miten voi musiikki olla näin täydellistä? Olisinpa minäkin.

Tänään hengitin syvään sisään ja tunsin kylkiluuni ensimmäistä kertaa. Söin aivan liian vähän ja join aivan liian paljon.

varsat lanteillasi laukkaa

olkapäilläsi perhoset

aamu askeleissasi aukee

jalkasi valaisee

fuck you

"mä sentään seurustelin kaks vuotta s:n kanssa eikä siltikään tuu heti mieleen että milloin joku ois tehny mulle yhtä kusisen tempun."

Tänään (tai teoriassa eilen) heräsin aamulla aikaisin, kävin suihkussa ja laitoin kauniit vaatteet ja ehostin silmiä ja kampasin tukan sievästi, sujautin jalkani korkokenkiin ja laitoin huulille tahmaamatonta kiiltoa. Lähdin hyvin mielin keskustaan - olimme sopineet Sopulin kanssa menevämme kahville ja elokuviin. Minä olin kaupungilla yhdeltä, puoli kolmelta piti tavata Sopuli, puoli neljältä alkoi elokuvanäytös, puoli neljältä myös vihdoin luovutin ja lähdin itkuisin silmin takaisin bussipysäkille, naurettavan kalliit elokuvaliput edelleen lompakossa. Hän oli vielä varmistanut että kyllä hän on tulossa ihan oikeasti, mutta ei puolenpäivän jälkeen vastannut yhteenkään viestiin, ja kun yritin soittaa niin löi luurin korvaan. Tein illalla pienen kierroksen internetissä ja varmistuin siitä, minkä olin oikeasti jo päivällä tiennyt: ei mitään ollut sattunut, häntä ei vain ollut huvittanut tulla, ei ollut välittänyt edes sen vertaa että kertoisi minulle, antoi minun lähteä keskustaan ja ostaa liput ja odottaa turhaan. Ja hauskintahan tässä on, että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun odotan häntä kaupungilla turhaan, ja vielä vähemmän ensimmäinen kerta kun hän ei yksinkertaisesti vastaa. Voin kertoa että oli aivan helvetin arvokas olo, on edelleen.

"Moi, mä laitan mun laukun alas ja käyn vessassa ja sit kiroilen kymmenen minuuttia ja yritän epätoivoisesti olla itkemättä", sanoin kun astuin Kukan ovesta sisään. Kukka ja Sini katsoivat minua silmät pyöreinä ja kuuntelivat hiljaa kun sopersin päivän ja viikkojen tapahtumia, jopa yleensä varsin siveäsuinen Kukka päästi suustaan pari voimasanaa siis mitä helvettiä oikeesti. Katti kiroili vuolaasti puhelimessa siis voi vittu kuin paska ihminen voi olla, kiroilee edelleen kun jutellaan koneella, ja Minnikin kun laitettiin viestiä pyysi saada tietää mikä on pielessä mitä vittua hei sori nyt vaan mutta nyt jätät ton muijan ihan omaan arvoonsa, et sä voi antaa toisen kohdella itseäs noin, ansaitset parempaa. Onneksi minulla on vielä muutama ihminen jotka välittävät, ja vielä suurempi onni että kaksi heistä asuvat niin lähellä. Kukka ja Sini informoivat että päivä vaatii raakaa väkivaltaa, joten Xboxissa pyöri Black Opsin zombiekentät kolmatta tuntia, minkä jälkeen käytiin hakemassa ruokaa ja peli vaihtui The Hills Have Eyes -elokuvaan ja sen jatko-osaan. Kello oli lähemmäs yhtä yöllä kun astuin kotiovesta sisään, yritän hengittää kun riisun kauniit vaatteet, pesen meikit pois ja harjaan lakan hiuksista.

Tein tyhmiä asioita, sellaisia jotka ovat tyhmiä sekä minun terveen että sairaan puoleni mielestä.

kesäyö

Ulkona paistaa aurinko ja lämpömittari näyttää kahtakymmentäviittä, mutta silti käydessäni äsken kaupassa näin ensimmäiset kellertävät koivut. Syyskuuhun on enää kaksi viikkoa ja aamuiset kadut pursuavat seitsenvuotisia lapsista päällään keltaisia takkeja ja sträpsitennareita, täynnä intoa ja autuaan tietämättömiä tulevaisuuden vaaroista. Bloggerin lukuluetteloni täyttyy ahdistuneista päivityksistä kouluruokailuista ja suorituspaineista, ylioppilaskirjoituksista ja yliopistojen kurssivalikoimista. Thinspoblogeissa tytöt kääriytyvät lämpimiin pyöröhuiveihin ja fitspoblogeissa Adidaksen juoksukengät hakkaavat keltaisten lehtien peittämää soraa vasten.

Ja minä istun kotona ja antaisin mitä vaan että pääsisin takaisin koulun penkille, en millään kestäisi odottaa vielä yli kahta viikkoa. Itken kun turhauttaa niin paljon, olen niin yksinäinen ja niin vailla tekemistä. Ketään ei kiinnosta nähdä minua, ei Appelsiiniä eikä Porkkanaa eikä Nitaa ja kaikkein vähiten Sopulia, vietän illat yksin laskien prosentteja ja viikkoja ja grammoja. Lukuvuoden aikana, vaikka masennus ja ahdistus estävät minua etenemästä läheskään niin nopeasti kuin pitäisi neljäs vuosi alkaa ja opintopisteitä alle kahden vuoden verran, on sentään jotain ajateltavaa - jos kuolen illalla tekemisen puutteesen niin voin sentään kerrata kiinan kirjoitusjärjestelmää tai taivutella saksan epäsäännöllisiä verbejä tai lukea Tarua sormusten herrasta ja ihan hyvällä omatunnolla väittää sen olevan yleisen kielitieteen kurssia varten. Mitä tahansa, jotten koko ajan olisi näin ahdistuneen turhautunut.

Lapsena halusin kasvaa dinosaurukseksi kun olen aikuinen. 

Nyt olen mukamas aikuinen ja näytän ihan dinosaurukselta. Pitää varoa mitä toivoo.

painted by numbers

Tyhjennän, lajittelen, heitän pois, piilotan kellariin, järjestän siististi hyllyille. Siivoan asuntoani ties kuinka monetta tuntia putkeen, miten voi omistaa näin paljon tavaraa? Kirjoja löytyy jokaisesta hyllystä ja kaapinnurkasta, kymmeniä laatikoita ja purkkeja täynnä pikkukrääsää, lähemmäs viisikymmentä lankakerää ja vielä enemmän eri kokoisia ja muotoisia puikkoja ja koukkuja. Muistitikkuja ja sarjakuvia, cd-levyjä ja koulupapereita. En vielä ole uskaltanut edes avata vaatekaappia - mutta toisaalta, jos jokin saa hymyn huulille niin se on se, kun viikkaa pois liian suureksi jääneitä vaatteita.

Koko elämäni on näissä kolmessakymmenessäseitsemässä neliömetrissä, ja niin suuri osa siitä tuntuu niin turhalta. Heitän armotta pois kaiken mitä en tarvitse ja pistän jäljelle jääneet asiat järjestykseen - ehkä pitäisi yrittää tehdä sama myös pääkoppani sisällä. Raahata syömishäiriö, ahdistus, masennus ja pakko-oireet sinisessä Ikean kassissa kuusi kerrosta alas, heittää roskalavalle ja olla ajattelematta enää ikinä. Keskittyä kouluun ja ystäviin, työntekoon ja vartaloni kuntoon saamiseen, oppia tuntemaan itseni paremmin, ehkä harkita uutta parisuhdetta kun olen siihen taas valmis.

Jos tämä flunssa ei ala pikkuhiljaa loppua, niin kuristan jonkun pahaa-aavistamattoman ohikulkijan. Tai vaihtoehtoisesti kissani, joka ei suostu olemaan repimättä huonekasvejani kappaleiksi.

asuntoni sisältöä:

346 sivua laulunuotteja

38 keittokirjaa

29 kielioppi- ja sanakirjaa

25 kauhuelokuvaa 

18 harry potter -kirjaa

16 kynttilää

10 matkaopasta

9 keittiöveistä

7 dinosauruslelua

 6 pehmolelua

4 sivua painolaskelmia

1 pari pilkullisia kumisaappaita

désolé

Psykiatri kyselee ja kuuntelee ja on poikkeuksellisen mukava. On tää sun tilanne selkeesti vakava ja kannatan kyllä sitä että terapiakäynnit lisääntyis kahteen viikossa, katson polviini ja taittelen nenäliinaa kädessäni. Kerron käheällä äänellä ajatuksista ja peloistani, naisen kulmat rypistyvät ja hän kyselee lisää, vastaan ja häpeän sanojani, häpeän niin paljon. Lopulta kävelen pois kädessäni odotettua pidempi sairaslomatodistus työnantajalle f32.9 määrittämätön masennustila ja papereita Kelaan.

Miten aivot voivat olla näin ristiriitaiset? Käyn kaupassa ja siivoan ja kirjoitan novelleja, odotan viimeisten flunssaoireiden lähtemistä jotta voin käydä lenkillä, haaveilen matkustamisesta ja kaksioon muuttamisesta, mutta silti. Ajatus töihin menemisestä ahdistaa niin paljon etten saa henkeä, lasken grammoja ja kaloreita ja prosentteja, herään yöllä painajaisesta huutaen ja hiestä märkänä. Siivoan ahkerasti keittiötä ja kylpyhuonetta, mutta yhtäkkiä tajuan pitäväni kädessäni veistä enkä tiedä mitä tehdä sillä. Haaveilen valkoisesta mekosta ja lapsista ja tammisesta ruokapöydästä, mutta sitten havahdun, mitä minä oikein ajattelen, kuka minut haluaisi. Selaan uutta keittokirjaa mutta laitan sen nopeasti pois, enhän minä voi tällaisia syödä.

Tänään neulon, lakkaan kynteni ja katson Tarua sormusten herrasta. Huomenna käyn Ikeassa ostamassa lisää hyllyjä, minulla on taas liikaa kirjoja. (Tai oikeastaan, kirjoja ei ikinä voi olla liian montaa, hyllyjä on vain liian vähän.) Hengitän, yritän elää.

fields of gold

Vihaan sairaana olemista, vihaan yli kaiken. Mätänen kotona sängyssä vaikka tahdon ulos juoksemaan, tahdon hengästyä ja kuolla kivusta ja tuntea olevani elossa, edes kerran tänä kesänä. Tämä kesä on ollut täysin surun ja ahdistuksen sumentama, ja vasta ihan viime päivinä olen alkanut taas oikeasti tuntea edes jotain, mutta on jo elokuun puoliväli, kohta opinnot taas jatkuvat ja on liian myöhäistä. Viime kesä oli niin täydellinen, niin uskomattoman täydellinen, mutta jotenkin se on aivoissani täysin sumun peitossa. Viimeiset pari vuotta tuntuvat muutenkin jotenkin kamalan kaukaisilta, niin kuin kaikki ennen ajanlaskumme alkua. Tänään on seitsemäskymmenesviides päivä eron jälkeen, ja vaikka tiedän kokeneeni melkein kaksikymmentäyksi vuotta jotain elämän kaltaista sitä ennen, tuntuu kuin olisi koko olemassaoloni seitsemäskymmenesviides päivä. Luen vanhoja päiväkirjoja, yritän palauttaa mieleeni sen tunteen kun tiedän tarkalleen mitä tulevaisuus tuo mukanaan, kun syön sulaa suklaata ja nauran, kun juoksen bikinit päällä hyytävään järveen. Tiedostan että ne ovat kyllä minun muistojani, mutta jotenkin ne eivät tunnu ollenkaan omilta ajatuksilta. Onko oikeasti ollut aika, jolloin en vihannut itseäni?

Huomenna psykiatri, maanantaina jatkuu terapia. En millään haluaisi mennä, en halua kertoa miten hajalla olen. En halua kertoa mistä fantasioin, sitä itseinhon ja muihin kohdistuvan vihan määrää joka pulppuaa sisälläni, mutta tiedän että on pakko. Haluan parantua, ihan oikeasti haluan olla terve, pitäisi vaan löytää motivaatio tehdä asian eteen jotain. Viime päivinä olen hymyillen juonut piparminttuteetä ja ajatellut Norjaa, mutta pelottaa - mitä jos kaikki häviää ja romahdan taas, mitä jos mitä jos mitä jos. Pakko kai jaksaa yrittää toivoa hyviä asioita tulevaisuudelle.

Koettavien asioiden listassa on kaksikymmentäseitsemän kohtaa, joista kahden vieressä on ruksi ja päivämäärä. Enää kaksikymmentäviisi jäljellä.

i feel a kind of fear

"If you have chemistry, you only need one other thing - timing. But timing’s a bitch."
- Robin Scherbatsky, How I Met Your Mother

Muutin päivälleen kuusi vuotta sitten Suomeen, ja päivää vaille kuusi vuotta sitten aloitin lukion vieraassa kaupungissa maassa, jonka pääkaupungin kadut osasin lapsuudenajoilta ulkoa mutta jonka kulttuurista en tiennyt mitään. Kuuden vuoden aikana on ollut monta hetkeä, kun olen tajunnut menettäneeni jotain suurta ja kaunista ja mahdollisesti pysyvää sen takia, että ajoitus on ollut täysin väärä. Kieltämättä usein osasyynä on ollut myös oma tajuton typeryyteni, mutta typerähän minä olen aina. Uskomatonta, mitä kaikkea voi kuudessa vuodessa tapahtua. Uskomatonta, mitä voi tapahtua kolmessa vuodessa, yhdessä vuodessa, tai edes kahdessa kuukaudessa ja neljässätoista päivässä.

Voisin ottaa vähän rauhallisemmin kuin eilen, tiedän flunssassa urheilemisen olevan vaarallista mutta olin eilen vaan niin vihainen ja ahdistunut, että vaihtoehdot olivat lihasten rääkkääminen tai ihon repiminen rikki. Jos tänään keskittyisin vain tv-sarjan katsomiseen ja laskemiseen yksi kaksi kolme neljäkymmentäkuusi pilkku kahdeksan nolla pilkku viisi nolla pilkku kahdeksan neljäsataa viisikymmentäyksi ja korkeintaan venyttelemiseen. Tänään piti aloittaa kestävyysharjoittelu, mutta ehkä odotan suosiolla kunnes pystyn olemaan puoli minuuttia yskimättä.

Olen niin väsynyt, että tahdon vain olla sängynpohjalla itkemässä. Olisi jo syyskuun kolmas.

mies murtuu

Tällä hetkellä ahdistaa enemmän kuin varmaan kertaakaan viimeisen kuukauden aikana.

Olen flunssassa, ja koska on sunnuntai niin YTHS ei ole auki enkä halunnut taas kerran jonottamaan Acutassa tuntikausia, menin yksityiselle. Kun vastaanottovirkailija ilmoitti hinnan, pidättelin kirjaimellisesti itkua - melkein viisikymppiä enemmän kuin mitä olin itse laskenut. En sittenkään taida mennä tänään ruokakauppaan.

Seison toppi ja alushousut päällä peilin edessä. Miten voin olla näin oksettava? Reidet ovat epäsopusuhtaisen suuret, käsivarret pursuavat hihoista ulos, vatsa näyttää kuin olisin viidennellä kuulla raskaana. Takapuolesta loistaa selluliitti, alushousut puristavat jenkat esiin ja rintaliivit paljastavat selkään kertyneen rasvan.

Asuntoni on kuin hurrikaanin jäljiltä. "Alkaa etäisesti muistuttaa Tsernobyliä, odotan vaan että milloin näen ensimmäisen mutanttioravan" sanoin kerran jollekin, silloin liiottelin mutta tänään en. Siirrtyn peilin edestä lattialle, katson ympärilleni ja alan vihdoin itkeä. Laiska, tyhmä ja saamaton, laitan Zen Caféta soimaan. Suljen silmäni ja korvissani kaikuu musiikin yli kaikki äidin antama kritiikki vuosien varrelta. "Mikä mä tein väärin kun sain tollaisen tyttären?" Työnnän kissan pois, kun se yrittää tulla leikkimään. "Mä ymmärrän täysin miks sä oot joidenkin mielestä friikki." Sydän hakaa rinnassani niin kovaa että kuulen jokaisen lyönnin. "Kyllä säkin voisit vähän laihtua." Kiskon kengät jalkaan vaikka lääkäri käski levätä.

Suljen puhelimen. Virta pois päältä.

matador

Parin päivän hiljaisuuden jälkeen alan taas olla jotenkin elossa. Keskiviikkoilta meni itkien ja huutaen ja raivokkaasti urheillen, kirosin alimpaan helvettiin kaikki ihan kaikki ja odotin vain torstaiaamua, kun pääsin lähtemään pois tästä kaupungista. Kahden ja puolen tunnin bussimatka Helsinkiin tuntui kestävän aivan liian vähän aikaa; rakastan aurinkoisten maisemien tuijottelua kun pomppii pitkin bussin penkkiä ja hyvä musiikki soi korvisa, minkä lisäksi tiesin että kun astun bussista ulos, minun täytyy lähteä sinne.

Isovanhemmillani on suuri omistusasunto Helsingin keskustassa. Vanhukset asuvat kuitenkin Espanjassa kymmenen kuukautta vuodesta, joten asunto on tyhjillään, ja vara-avaimet minulla. Saan yöpyä siellä kun pääkaupunkiseudulla olen, ja viimeiset kolme vuotta olen ollut siellä käytännössä katsoen vain Minnin kanssa. En ollut ollut siellä kertaakaan eron jälkeen - pari kertaa olen melkein joutunut menemään, mutta olen onnistunut paniikissa sopertamaan kaiken maailman tekosyitä, että miksi juuri nyt ei pysty. Tällä kertaa en siinä kuitenkaan pystynyt, vaan tärisevin jaloin ja itkusin silmin aloin kävellä isovanhempieni asuntoa kohti. Hengitä. Selvisin vierailusta jotenkin vaikken pystynyt menemään makuuhuoneeseen ihastelemaan jättimäistä peiliä enkä ikkunalaudalle istumaan katsomaan pikkukadun liikennettä enkä sohvalle katsomaan elokuvaa enkä keittiöön laittamaan teetä ja jouduin menemään vessaan itkemään vain kerran. Suurimman osan ajasta vain istuin olohuoneen lattialla ja nyökkäilin isoäidin selittelylle maailman menoista, keskityin vain hengittämiseen. Pitäisi kai olla tyytyväinen etten saanut paniikkikohtausta jo kauniin museorakennuksen kohdalla, mutta jotenkin on kamalan itsekriittinen olo. Miksi se sattuu niin paljon? En minä tahdo Minniä takaisin, miksi sitten en saa henkeä Helsingissä, miksi en pysty menemään uimaan enkä kulkemaan junilla?

Onneksi vanhusten luona täytyi olla vain pari tuntia, lähdin erittäin kiitollisena tädin kyydillä rauhalliseen lähiöön jossa ei ole muita muistoja kuin kauniin platonisia. Vietin pari päivää autuaan väliinpitämättömänä, söin kaksin käsin leipää, join viiniä ja siideriä ja kaakaota, kävin lenkilläkin vain kerran nopeasti. Jotain hymyilyn aihetta sentään, kuntoni on kohentunut aivan uskomattoman paljon. Oli ihanaa vain olla jonkin aikaa, nauttia tädin ja serkkujen ja vanhemman serkun tyttöystävän seurasta, Miika tuli käymään ja flirttaili koko perjantai-illan mutta minä menin uskomattomasta humalasta huolimatta kiltisti yksin nukkumaan joskus kahden jälkeen.

Näin tänään Kattia muutaman tunnin ajan. Aloin melkein itkeä kun halasin häntä, tuli yhtäkkiä vain sellainen olo, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Hänen seurassaan elämä on vihreää piparminttuteetä ja Disneyleffoja ja halpaa viinaa ja Lady Gagaa jotenkin vain helpompaa. Menimme ravintolaan istumaan, punaisten drinkkien ääressä puhuimme blogeista ja matkustamisesta ja parisuhteista ja siitä, miten täydelliset vanhemmat me olisimme. Hymyilin, kun bussi lähti takaisin kotia kohti.

luulin et meitä on kaksi

Tuijotan puhelinta, toivon sen päästävän äänen, mutta se pysyy hiljaisena. Näin paljon minä sitten lopulta näköjään merkitsen. Inhoan itseäni kun menin avautumaan, sanomaan miten vaikeaa minun on odottaa tietämättömänä hiljaisuudessa - enkä edes siihen saanut vastausta. Selvä.

Tänään piti käydä hakemassa kengät työpaikalta ja Porkkanan kanssa kirjastossa, en saanut lähdettyä ulos asunnosta. Yritin nousta, yritin käydä suihkussa ja pukea päälle mutten pystynyt, jumituin sängynpohjalle syömään, tuijottamaan pimeää puhelimen näyttöä ja itkemään. Sain alkuillasta luettua kirjan ja syötyä ja varattua tanssitunteja ja ilmoitettua itseni nyrkkeilysalille ja syötyä ja syötyä vitun läski, nyt taas vain istun koneen edessä tuijottamassa tyhjänä eteeni. Haluan pois tästä asunnosta, pois täältä painostavasta hiljaisuudesta ja sängystä joka pilkkaa pienuudellaan ja kissan luota joka oksentaa vaikka minä itse en saa. Piti alunperin lähteä tänään tädin luokse, mutta suunnitelmat muuttuivat - elättelin toivoa, että Sopuli olisi sittenkin vastannut ja halunnut nähdä, mutta jos ei niin ei.

Voisin juosta metsään ja olla tulematta enää ikinä takaisin, kävellä laiturilta veteen ja jäädä sinne, kuristua merilevään ja löytyä rannikolta joskus ensi kuussa. Sinertävän harmaa ja kylmä niin kuin se mies vuosia sitten, en enää ikinä vihaisi tai itkisi tai huutaisi.

Minulla on niin uskomattoman arvoton olo, ettei pitkään aikaan ole tuntunut tältä.

mies ja nainen

"Nyt tämä kirja alkaa. Ryhdyn ajattelemaan ääneen."

Kuuntelen Maj Karman Kauniita Kuvia ja luen Herra Ylpön sydäntä. Lähdin tänään heti aamusta kirjastolle, en tahtonut ajatella ketään enkä mitään, vaan hautauduin pölyisten hyllyjen väliin suurelle vihreälle säkkituolille neljäksi tunniksi. Luin kerralla läpi Ihanan meren, niin kuin luin eilen Baby Janen ja toissapäivänä Kun enkelit katsovat muualle. Huomenna vuorossa Stalinin lehmät, ylihuomenna Ole luonani aina, sen jälkeen Pages for You. Kaikki muut omistankin jo itse paitsi Stalinin lehmät, huomenna haen sen varauksesta kirjastokangaskassiini, jossa nyt on kauniissa pinossa viisi cd-levyä ja Herra Ylpön sydän ja matkaopas Trans-Siperian junareitille ja Moskovaan ja Pietariin ja Ulan Batoriin ja kaksi Pekingiin ja vielä Norjaan ja Ruotsiinkin. Pakko päästä pois. Toistaiseksi romaanien maailmat riittävät, mutta kun kesä loppuu ja syksyn ensimmäiset lehdet alkavat tippua, niin minä lähden - en tiedä vielä minne, mutta pakko päästä pois, edes hetkeksi. Tahtoisin matkustaa Norjan halki junalla ja käydä läpi jokaisen Lontoon torin. Jouluksi lähden kyllä toiselle puolelle Atlanttia, mutta se on vasta jouluna ja mitä minä teen ennen sitä, olen asunut kolme vuotta samassa kaupungissa samassa kaupunginosassa samassa asunnossa ja tulen kohta hulluksi, ei minua ole luotu pysymään paikoillani. En ole ikinä asunut näin kauan yhdessä paikassa, en ole edes ollut ulkomailla yli puoleen vuoteen. Vihaan tätä kaupunkia. Onneksi on Katti, jolle laittaa viestiä ja joka rauhoittelee aina kun sitä tarvitsee. Ihan kohta nähdään taas.

Juon vihreää piparminttuteetä ja hypistelen rannekoruani, mietin tuhatta sanomatta jätettyä sanaa päivien ja viikkojen ja kuukausien ja vuosien varrelta.

Pakko päästä pois.

lähteä kun pitäisi jäädä

  näen vain hirttäytyneitä ballerinoja
6.8.2012 klo 12:35. En tiedä mistään mitään. En itse näe mitään muutosta vartalossani mutta Laksi ja Kiivi kuulemma näkevät. Tahdon olla terve mutta tahdon samalla laihtua niin kovin pieneksi, enkä tunnu osaavan tehdä niitä kahta samaan aikaan. Sopuli vetäytyy omaan sairaaseen kuoreensa ja työntää mua pois samalla kun Miika flirttailee ja tekee kiinnostuksensa erittäin selväksi. Minulla on ikävä ystäviäni mutta samalla vihaan heitä, haluan halata heitä ja samalla iskeä puukolla selkään. Vihaan äitiä, vihaan Appelsiinia, vihaan Laksia ja Porkkanaa ja Partaa, mutta lähinnä vihaan itseäni. Vihaan, inhoan itseäni niin paljon että vatsassa velloo ja sydän tykyttää enkä saa henkeä ja tahtoisin vain luovuttaa ja kaatua tajuttomana maahan. Ehkä voisin taas vahingossa viiltää vihannesveitsellä haavan, katsoa turtana kuinka veri pulppuaa lavuaariin niin vuolaasti että liikkuessani näkökenttäni sumenee ja tunnen kuinka leijun ilmassa kun lyyhistyn lattialle. Neljäkymmentäkahdeksan pilkku kuusi, vai neljäkymmentäkuusi pilkku kahdeksan? Ylös alas ympäri mutta lähinnä alas.

before we say goodbye

Siitä on melkein vuosi, elokuun 23. päivänä tasan vuosi, mutten edelleenkään saa henkeä kun kävelen yksin pimeässä. Jokainen vastaantuleva hahmo on mahdollinen uhka, sykkeeni kiihtyy vaikka se olisi vain teini-ikäinen poika. Ahdistaa jopa halata miespuolisia ystäviäni kun yhdistän miehen hajun vain häneen, siihen tuntemattomaan, humalaiseen keski-ikäiseen lenkkipolulla. Tunnen paniikin nousevan hississä jos naapurin mies on siellä kanssani kahdestaan, apua en pääse pois mitä jos mitä jos sitten en pääse pois, yritän hengittää mutta pidättelen itkua. Herään edelleen keskellä yötä ja tunnen hänen sänkensä raapivan poskeani vasten ja kädet vaatteideni alla, sydän hyppää lyönnin yli jos haistan halpaa kaljaa. En ole pystynyt käymään yksin lenkillä vuoteen, talvella Nitankin kanssa meinasin alkaa itkeä kun siirryttiin koiran kanssa metsäpolulle. Entä jos. Tulenko koskaan enää tuntemaan olevani turvassa?

En ole turvassa omilta ajatuksiltani, olin yksin pimeässä tai kävelemässä kirkkaassa auringonpaisteessa Laksin asunnolta bussipysäkille. Silloin en vilkuile peloissani ympärilleni, vaan pidättelen itkua ja uhmaan kaikkea. Kyllä minä tiedän että toinen tahtoo aikaa miehensä kanssa, mutta tänään olisin ihan oikeasti tarvinnut tuttua hymyä. Bussissa kotiin mietin jos olisin syömättä huomisen, se olisi niin helppoa kun olen töissä. Sopulikaan ei taida tahtoa seuraa illaksi, olisin yksin kotona, yksin täyden jääkaapin mutta tyhjän vatsan kanssa.

Tiedän olevani lapsellinen, niin kovin lapsellinen, kun puran kaiken turhautumisen ja pahan olon sinne minne ei pitäisi, syömiseen. Ystävä potkii minut pihalle viettääkseen "laatuaikaa" miehensä kanssa? Tänään en enää syö. Kaveri ei vastaa tekstiviestiin? Haista paska, en syö. Viinalta haiseva mies istuu bussissa viereeni ja minä alan itkeä kun kävelen kotiin. Olen heikko, olen säälittävä, huomenna en syö.

Istun polvillani vessan edessä. Entten tentten teelikamentten. En tiedä mistään mitään.

Ja päivä kun alkoi niin hyvin. Anteeksi tuplapostaus.

as long as

"Virta, oot laihtunut ihan tajuttomasti."

"Niin oon. Mutta suurin osa siitä on lihasta koska oon niin aliravittu että poltan ne eka eli ei se oikeestaan edes näy."

"Ai ei näy. Mä en ymmärrä kiloista mitään mutta kuvistasi näkee niin selvästi."

"...Näkeekö?" 

"Kyllähän sä tiedät ettet sä itse sitä huomaa. Tai siis, ei omaa painoa silleen huomaa."

"Niin tiedän, mutta se on silti tosi outoa."

"Niin. Mutta kyllä se näkyy."

Hämmennyn, kun juttelen Kiivin kanssa. Näkyykö minussa oikeasti muutos? Itse huomaan vain pikkuhiljaa ulospäin pyrkivät solisluut ja kuppikoon verran pienentyneet rinnat, mutta vatsa ja käsivarret ja reidet ovat samat, kaikki leviää kun istun ja hölskyy kun kävelen. Numerot pienenevät mutten näe eroa. En tiedä, mitä ajatella.

Tänään pidän hiljaisen päivän. Televisio on pois päältä eikä tietokoneelta kuulu musiikkia, puhelin ei piippaa koska Sopuli on Suomen kännykkäkenttien ulkopuolella. Istun sängyssä ja neulon ja luen kirjoja, silittelen kissaa ja lasken sitä ja tätä ja kaikkea siitä väliltä ja syön porkkanaa. Unelmoin vapaapäivistä jotka voi viettää tangolla kieppuen, mustasta säkistä jota voi lyödä koko turhautumisen voimalla. Huomenna pitää mennä takaisin töihin, mutta sitä ennen on vielä aikaa hengittää.

voulez-vous

Eilen söin aivan kamalan määrän ruokaa. Tiedän ettei se kalorillisesti ollut paljoa, paljon alle terveellisen rajan, mutta jotenkin sitä vaan oli aivan järjetön määrä. Soijajugurttia wokkia pähkinöitä soijavanukas, uskaltauduin illalla jopa juomaan pienen lasillisen tuoremehua. En muista milloin olen viimeeksi juonut tuoremehua paitsi Minnin vahtivien silmien alla. Ehkä täysin kasvispohjaiseen ruokavalioon siirtyminen oli hyvä ratkaisu, ihan aikuistenoikeasti. Tupakkaakaan en ole polttanut kolmeentoista päivään - tosin siitä taitaa kyllä kiitokset mennä Sopulille, joka on mulkoillut ja napsahdellut aina valittaessani että tekee mieli. Laskin säästäväni vuodessa tuhatkolmesataa euroa jos en polta ollenkaan. Aivan uskomaton määrä rahaa, saan sillä maksettua yliopiston ja tanssin ja nyrkkeilyn ja sopivan kokoisia vaatteita ja se auttaa vuokrassakin paljon. Ehkä minä selviän.

Lajittelen kirjahyllyni keittokirjoja, selailen netissä uusia. Ostin pienen aromipesän ja sille yhteensopivan, vegaanisen kirjan. Eilen hain kauppahallista mustaherukoita, laitoin kiltisti pakkaseen odottamaan viileitä syysiltoja. Kohta voi jo mennä sienestämään tai laiskana päivänä kauppahalliin ostoksille, kääriä itseneulotun huivin kaulan ympärille ja hymyillä lehtien rapistessa jalkojen alla.

Syksy alkaa muutenkin ihan kohta! Odotan innosta pinkeänä ensi viikkoa, saan viimeisen työvuorolistani ja maksettua yliopiston lukukausimaksun, saan alkaa ihan oikeasti katsella kurssiaikatauluja sekä yliopistolla että tanssistudiolla ja nyrkkeilyseurassa. Jatkan liikuntaa, voin - ja on pakko - syödä hyvällä omatunnolla enemmän ja terveellisemmin. Ehkä minä vielä joskus olen terve, hoikka mutta pikkulihaksikas nuori nainen joka harjoittelee ensimmäistä maratoniaan varten.

Ihan outoa, kun Sopuli lähtee tänään laivalle eikä pääse kommunikoimaan ennen huomisiltaa. Olemme viimeeksi ollut näin kauan juttelematta... kesäkuun 9. päivä, ja sekin vain koska silloin emme yksinkertaisesti vielä tunteneet toisiamme. Hassua.

jäädään kiinni ikuisuuteen

Lause, jota en ikinä uskonnut kirjoittavani: eilen illalla tuli syömishäiriöstä opitut asiat ihan oikeaan hyötykäyttöön. En ole aikaisemmin pyörtynyt mistään muusta kuin nestehukasta tai syömättömyydestä johtuen, mutta onneksi noita kertoja on ollut aika monta tässä vuosien varrella niin tunnistan varoitusmerkit: tuntuu kuin kohoaisin ilmaan, raajoissa kihelmöi, näkökenttä täynnä mustia tähtiä. Olen sen verran monta kertaa joutunut ottamaan pudotessa kiinni ja virvoittamaan sekä Minniä että lukioaikaista tyttöystävää, että tajusin onneksi itsekin mitä mitä tehdä - tosin oli kyllä harvinaisen hölmö olo yhtäkkiä vain romahtaa lattialle ja kiepahtaa nostamaan jalat ilmaan.

Asunto täynnä verta, kissa pomppi onnellisena nuolemassa kaiken mihin pääsi käsiksi. Viimeiset vessapaperini tippuivat verta, vanhasta yöpaidasta ei enää erota minkä värinen sen kuuluisi olla, koko kylpyhuoneen lattia täynnä veriroiskeita. Kiroilin ääneen miksi vitussa tää saatanan vittu ei tyrehdy voi helvetin perse ja juoksentelin ympäri asuntoa etsimässä jotain mitä käyttää painesiteenä, lähti näköjään niin paljon verta että pyörryin kahdesti. Hätäkeskuksessa puhelimen päässä maailman typerin tapaus, jopa minä tiesin tämä suuret "neuvot" jotka hän antoi, ja minä sentään olen humanisti. Lopulta vain tyydyin istumaan alas ja katsomaan elokuvaa samalla kun painan haavaa tekoharson kanssa niin kovaa että lähtee tunto koko kädestä. Kyllä se joskus tunnin jälkeen tyrehtyi sen verran että uskalsin mennä nukkumaan, mutta pakko myöntää että olin ihan kiitollinen siitä, että tänä aamuna oli aika YTHS:llä.

Muistin että aika olisi ollut lääkärille mutta olikin terveydenhoitaja ja sen jälkeen psykologi. En ole nähnyt psykologiani melkein vuoteen, kauhisteli kun kerroin, että mihin asiat ovat edenneet. Sun on kyllä pakko päästä ravitsemusterapeutille ja pitäisiköhän niitä sun terapiakäyntejä lisätä kahteen viikossa, minä katson polviini ja nypin laastaria. Joo kai. Terveydenhoitaja antoi kolme päivää vapaata töistä, minun on pakko saada levättyä, soitat sitten heti jos tuntuu että tarvitset lisää vapaata. Kiitän ja lähden, ostan kaappeihin lisää mustaherukoita ja tofumausteseosta ja kasvisnuudelelita ja kaurakaakaota. Kai minun on pakko jotain syödä.

Olen alle viidenkymmenenneljän maagisen rajan. En tiedä, mitä tuntea. Riemua.

i'm gonna be

"VIRTA MÄ NÄIN SUT ÄSKEN TORIN KULMALLA siis mitä ihmettä kerro??"

Virnistelen harvinaisen tyytyväisenä itseeni saadessani kaverilta tekstiviestin matkalla ruokakauppaan keskustassa. Lähetän vastauksena vain silmää vinkkaavan hymiön, en selittele sen enempää. Välillä pitää olla ihan omia asioita, kuiskata parhaille ystäville arvaa mitä mulla on salaisuus mutta muuten vaan hymistä tyytyväisenä muiden ihmetellessä vieressä, että mitäs helvettiä tuolle on tapahtunut.

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet vallan hauskoja. Olen katsonut harvinaisen hyvän elokuvan ja monta jaksoa luvattoman koukuttavaa draamasarjaa, nukkunut pelottavissa lakanoissa ja juonut teetä parvekkeella, olen pyörittänyt toista kuin tanssijaa ja nauttinut auringon lämmöstä kasvoillani. Vietin myös muutaman tunnin tänään sinisten ihmisten seurassa, nauratti jossain vaiheessa kun tajusin, että mistä me ihan oikeasti puhutaan. Toisaalta, onhan se aika naurettavaa. Lähdin hymyillen apteekkiin ja kauppaan, olin vastuullinen ja jopa terveellinenkin, kun ostin multivitamiineja ja wok-vihanneksia ja tofua ja pähkinöitä ja soijajugurttia ja varmaan puolet koko Suomen porkkanoista.

2.8.2012 klo 00:40. On elokuu. Kuusi vuotta sitten muutettiin takaisin Suomeen, kuusi vuotta sitten kaikki oli vielä hyvin, kuusi vuotta sitten olin vielä laiha. Onko siitä oikeasti jo kuusi vuotta? Kuulostaa niin kamalan pitkältä ajalta, vaikka ihan äskenhän se oli. Silti se tuntuu kuin toiselta elämältä. Mutta toisaalta, kaikki ennen toukokuun 30. päivää vuonna 2012 tuntuu ihan eri elämältä. Vaikka siitä päivästä on vain vähän yli kaksi kuukautta, elämäni on jaettu kahtia. Ennen ajanlaskumme alkua. Kaikki oli erilaista - sekä hyvällä että huonolla tavalla. Hassua. Voisin mennä nukkumaan.

Viime yönä Sopulin nukkuessa istuin hänen huoneensa lattialla kirjoittamassa kännykän valaisemaan päiväkirjaan, miettimässä miten kaikki on muuttunut. Monesta asiasta en vielä näinkään epäjulkisesti uskalla kirjoittaa, koska ne ovat uusia ja pelottavia ja tahdon tottua niihin itse ensin ja varmistua etteivät ne lopu ennen alkamistakaan, mutta... niin. Ihan kaikki on erilaista, ja oikeastaan olen ihan tyytyväinen.

korkeushyppääjän rakkaus

Kello puoli yksi, menen sänkyyn. Puoli kaksi, vaivun uneen. Kolme, kissa hyppää päälleni. Puoli viisi, sanomalehti kolahtaa postilaatikoosta. Kuusi, näen painajaista. Seitsemän, herätyskello soi.

En suostu ajattelemaan mitään, vaan pakotan itseni suoraan ylös. Tänään en käy vaa'alla. Paita päälle ja pyykkitupaan, miten ennen ulos lähtöä aina tuntuu kuin en omistaisi yhtäkään vaatekappaletta mutta kun ne pitää hakea kuivumasta niin ne eivät ikinä lopu? Heitän puhtaat pyyhkeet ja lakanat sängylle odottamaan ahkerampaa hetkeä, heittelen vaatteet omiin hyllyihinsä. Tänään en käy vaa'alla. Tarkistan nopeasti internetin surullisimmat nurkat, otan soijajugurtin ulos jääkaapista ja katson sitä. Tänään en käy vaa'alla. Valutan hanasta itselleni lasillisen kylmää vettä, katson sitä pitkään. Käyn vessassa. Tänään en käy vaa'alla, sanon ääneen sekuntia ennen kuin astun vaa'alle.

Tänään on viimeinen työpäivä ennen ruhtinaallista yhtä (1) vapaapäivää. Tauotettuani työkavereitani kahdeksan tuntia lähden Sopulin luo, jos vaikka tänään saataisiin katsottua se Disney-leffa - kunhan ensin löydän sen täältä asunnosta. Disney-hyllyni on hieman sekaisin, kun kuukausi sitten itkupotkuahdistuksen seassa vedin kaiken alas ja piilotin Leijonakuninkaan ja Tarzanin sängyn alle. Ei pysty, ei pitkään aikaan. Mutta ei se mitään, ehkä minun ei vielä kuulukaan pystyä. Huomenna Sopulin kanssa sinisten ihmisten miittiin, hymyilyttää.

Kymmenes päivä ilman tupakkaa, en tiedä miten olen kyennyt tähän. Poltin töissä ihan kevyesti kymmenen päivässä, hitaina päivänä jopa kokonaiaen askin, olen siis säästänyt jotain 25 ja 50 euron välillä. Aivan uskomaton määrä rahaa, nyt kun asiaa ajattelen. Olin jo äsken laittamassa tekstiviestiä pikkuveljellä, että onhan hän minusta ylpeä, mutta sitten muistin että hän asuu toisella puolella maapalloa.