sata kilometriä ouluun

Välillä minusta tuntuu, että sekoan. Sairas osa minusta huutaa että turha minun on edes harkita avun hankkimista; enhän minä mikään sairas ole. Enhän minä voi olla syömishäiriöinen, kun en minä näännytä itseäni enkä ole alipainoinen; olen lihava ja itsekuriton. Jokin järkevä osa minusta tietää että se on vain sairaus joka puhuu, että tämä ei ole normaalia eikä tervettä, mutta en millään jaksaisi välittää. Elämä olisi niin paljon helpompaa jos vain antaisi sairauden viedä. Ei kukaan silti välittäisi.

Lasken kaiken, en mene mihinkään ilman kynää ja paperia. Kalorit ja kulutus, liikuntasuunnitelma, terveellisiä ja proteiinipitoisia ruokia, ateriasuunnitelma. Painoindeksin muutokset, kaavoja painon heilahtelusta sinne sun tänne, unelmia tulevaisuudesta. Jopa siivoamisesta tulee miellyttävää kun etukäteen suunnittelee minuutilleen mitä tekee milloinkin. Kauppalista siinä järjestyksessä missä tuotteet koriin laitan. Listoja asioista, joilla saan palkita itseni saavuttaessani eri asioita. Lasken työpäivät minuutteina, palkat sentintarkasti.

Pelkään että romahdan. Psykiatrin sanat kaikuvat päässäni.

Tuntuu että kaikki helpottuisi edes vähän jos vain saisin halauksen, mutta ei minulla ole täällä ketään ketä halata. Äitikin ilmoitti, ettei viitsi tulla luokseni tänään kun se menisi töiden takia iltaan. Ei se mitään, en mä olis halunnutkaan sua nähdä, ethän sä ookkaan kuin muuttamassa toiselle puolella maapalloa kahden viikon päästä. Ystäväni eivät ymmärrä miten paha olo minulla on, he luulevat että minulla on kaikki hyvin, ja mikseivät luulisi? Välillä harmittaa, että osaan peittää ahdistukseni niin taidokkaasti.