Töissä hymyilen ja juoksentelen paikasta toiseen, kysyn työvuoroja tahtooko joku vapaata juhannukseksi mä voin tulla töihin ja vitsailen radiopuhelimen välityksellä. Teen suunnitelmia; tule tänne, tulen sinne, tehdään sitä, entäs tota. Tahdon töihin, tahdon nähdä ystäviä, mitä tahansa - mitä tahansa että ei tarvitse olla yksin kotona. Appelsiini oli täällä eilen, huomenna näen Kukkaa ellen saa Sopulia tänne juomaan kahvia (kyllä, tiedät kuka olet, ja kyllä, olet Sopuli!), yritän houkutella Kattia tänne sunnuntaina, tiistaina lähden huvipuistoilemaan ja puistoskumppaamaan Appelsiinin ja Rastan ja Pojun ja muiden kanssa.
Päätin tänään syödä oikeaa ruokaa. Perunamuusia ja porsaanleikettä, kastiketta ja keitettyä porkkanaa. Päädyin itkemään yksin pukuhuoneen nurkkaan, oli pakko laittaa Katille viestiä nyt tarvitsisin hyvän syyn olla oksentamatta, rauhoituin vähän ja onnistuin olemaan menemättä vessan kautta.
Ote eilisen paperipäiväkirjamerkinnästä:
Ahdistaa sellaisella tavalla että ei ole pitkään aikaan. Makaan sängyllä ja katson kattoa, kuulokkeissa soi Happoradion albumi Puolimieli niin kovalla että sattuu, annan lyriikoiden kaikua korvissani ja haaveilen, haaveilen maailman ääriin juoksemisesta, pyörtymisestä, sairaalasta heräämisestä. On niin yksinäinen olo, sellaisella tavalla yksinäinen jonka seurauksena aina syömiset huononevat. En itke, en tunne mitään. Pidän kiinni puhelimesta ja rukoilen että joku laittaisi viestiä, ajattelisi minua, muistaisi että olen vielä elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti