Eilen oli kamalaa. Heräsin viideltä ja taisin lopettaa itkemisen kaksitoista tuntia myöhemmin, kun serkkupoika ja hänen tyttöystävänsä tulivat juttelemaan. Onnistuin olemaan illan jotenkin ihmisiksi, mutta kun yhdeltätoista menin yksin sänkyyn niin muistin taas miten yksin olen. Ei ole ketään kenelle laittaa hyvänyöntoivotusta tekstiviestillä, kukaan ei vastaa että kuinka monen päivän päästä nähdään. Täti (ja todennäköisesti koko huusholli) kuuli että itkin ja tuli sänkyyn viereen, antoi itkeä olkapäätään vasten ja sanoi lohduttavia sanoja. Eihän se kipua mihinkään poista, mutta hän sai ainakin jotenkin uskomaan, että saatan selvitä tästä hengissä. Vaikka kävisi niin kuin pelkään ja en ikinä löydä toista niin täydellistä kuin Minni, selviän siitä silti. Olen selvinnyt hengissä vaikka mistä paskasta elämäni aikana, miksen tästäkin?
Tänään on Minnin ylioppilasjuhlat. Olin hänen kanssaan koko hänen aikansa lukiossa, ja sitten eroamme kolme päivää ennen hänen lakkiaisiaan. En pääse katsomaan kuinka hän painaa valkoisen lakin päähänsä, en pääse hymyilemään valokuvassa hänen vieressään. Itkin kun laitoin äsken onnitteluviestin.
Sain eilen illalla syötyä spagettia ja jauhelihakastiketta, jälkkäriksi vanukasta ja lasi valkoviiniä. Piti taistella kynsin ja hampain ettei tulisi suoraan ylös; illalla, kun täti oli lähtenyt omaan huoneeseensa, pidin kiinni vatsastani ja itkin lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti