Etsin epätoivoisena samanparisia sukkia, koluan koko laatikon läpi. Yhtäkkiä käteeni osuu paperipala, ja hetken ajan olen autuaan tyhjä kun en muista mikä se on. Viime syksynä Minni oli täällä yksin päivän kun olin perheen kanssa Tallinnassa syömässä, tullessani kotiin aloin löytää Post it -tarroja ja erilaisia muita muistilappuja pitkin kämppää. Jääkaapissa muistutus syödä, kylpyhuoneen peilissä muistutus siitä että olen hänen kaunis tyttönsä, spontaaneja rakkaudentunnustuksia DVD-hyllyssä. Erosimme kolme ja puoli viikkoa sitten, kaksi viikkoa sitten kävelin tärisevin käsin poistamassa kaikki laput joiden olinpaikat muistin.
Tänä aamuna löysin taas yhden, jota en ollut ollenkaan muistanut - vai löysinkö sen ensimmäistä kertaa vasta nyt? Hymyile kulta, rakastan sua! Tuijotan turkooseja sanoja, tuttua käsialaa. "Etkä rakasta", sanon ääneen. Lappu putoaa käsistäni ja minä romahdan lattialle, itken ensimmäistä kertaa viikkoon, itken niin kuin en ole sen ensimmäisen yksinoloviikon jälkeen itkenyt. Huudan tuskasta, enkä ole varma mikä sattuu niin paljon. Tiedän että minulla ja Minnillä oli pari viimeistä kuukauttamme vaikeita, ja totta puhuen hän kohteli minua aika lailla kuin roskaa silloin; vaikka ero oli shokki niin ei se ollut varsinainen yllätys. Minulla on päivä päivältä vähemmän ikävä häntä, itse asiassa voin varmaan sanoa että minulla ei ole moneen päivään ollut häntä ollenkaan ikävä, ja olen jo viikon pystynyt mainitsemaan hänet keskustelussa ilman että sisäelimeni menevät solmuun. Jos hän nyt yhtäkkiä katuisi ja pyytäisi takaisin, en päästäisi. Ei siinä että hän ikinä pyytäisi, miksi joku ylipäätään haluaisi minut? Minulla on ollut muistutuksia hänen olemassaolostaan ja meidän menneisyydestä niin pitkään, miksi juuri nyt yhtäkkinen romahdus?
Tuntia myöhemmin itken edelleen. Haluaisin vain lopettaa ja lähteä töihin mutten pysty, keho huutaa päästä sänkyyn peiton alle ja nukkumaan pois.
Pitkästä aikaa ihan oikeasti itsetuhoinen olo.
Itkeminen on vapauttavaa, puhdistavaa... ei ollenkaan väärin.
VastaaPoistaEi myöskään ole väärin itkeä rakastetun perään - oli erosta sitten viikko tai 100 vuotta. Päinvastoin: se vain osoittaa että sisimpäsi on elossa ja pääset vielä tuntemaan kaikkea ihanaa tulevaisuudessa!
Voimia <3
Olen vaan niin kyllästynyt itkemiseen, huoh. :/ Ja tuntuu hölmöltä itkeä jonkun perään joka on jo omissa aivoissakin osa menneisyyttä. Blaa. Mutta kiitos kommentista <3
PoistaEro on aina vaikeaa, pahalla hetkellä pitää purkaa se ahdistus (esim. blogiin, kaverille, paperipäiväkirjaan tai liikkumiseen) ja tehdä sen jälkeen jotain muuta, jotain sellaista joka saa ajatukset muualle. Ehkä huominen on taas vähän helpompi eikä tunnu enää niin pahalta.
VastaaPoistaMulla ei oikein ole mitään hyvää tapaa purkaa. Jatkan potkunyrkkeilyä vasta syksyllä, juoksukengät ovat työpaikalla työkenkinä, en osaa piirtää, paperille kirjoittaminen on jostain syystä alkanut ahdistaa... Mutta joo, onneksi on internet ja matikka. Ne rauhoittavat.
PoistaHalaus. Sänkyni "katto" oli täynnä Tiituksen viestejä kirjoitettuna sydämenmuotoisille post it-lapuille. Kaikki ne "rakastan sinua", "muista hymyillä", "hyvää huomenta, kultani"... Tappoivat mieltä. Enää on jäljellä yksi, joka muistuttaa, että olen kaunis. En halua unohtaa sitä, että joskus joku on pitänyt minua kauniina.
VastaaPoistaJoka kuukausi, viikko, päivä sattuu vähemmän, kaipaa vähemmän. Selviämme kyllä, molemmat.
Mullakin on yksi jäljellä, kylppärin kaapin oven sisäpuolella "kaunotar <3". Samasta syystä pidän.
PoistaNiin selvitään, kultapieni. Hali.