Vaikka heräsinkin jo kahdeksalta kun työnantaja soitti, oli silti ihanaa herätä jonkun vierestä. Kieltämättä ei ihan sillä tavalla kuin olen tottunut, ottaen huomioon että yöseura ei esim. ollut ihminen, mutta silti.
Eilinen oli kovin hauska. Näin päivällä bussin ikkunasta Pojun, hänkin huomasi minut, hymyili leveästi ja vilkutti. Oma hymy nousi ilman että piti edes ponnistella, hämmennyin pikkuisen kun tajusin. Myöhemmin juostiin Kukan kanssa kaupasta toiseen nauraen, ilta meni mesessä ja tekstareille hymyillen, sovitaan vaan näkevämme valkoviini-katkarapu-unia.
Silti iski illalla sänkyyn mennessä ahdistus, mitä jos en pysty tähän, mitä jos en selviä, mitä jos häviäisin haihtuisin nukkuisin pois. Yksinäisyys iskee päin kasvoja kuin seinät joita päin välillä onnistun kävelemään, tekisi mieli soittaa jollekin mutta en keksi kenelle soittaisin, ei ole enää ketään joka jaksaa kuunnella ahdistuspuhelujani.
Paino tippuu, en oikein tajua miksi. Syön joka päivä, usein jopa ihan kunnon aterioitakin. Mietin, voisiko olla tuon työpaikan takia, kun kummiskin joka päivä pyöräilen 6km/suunta ja töissä kävelen 6-10h päivässä. Nita, paras ystäväni, joka oli samassa duunissa viime vuonna, laihtui aivan mielettömästi kesän aikana tekemättä tietoisesti mitään. Ehkä se on vain se, että yhtäkkiä liikun. Pitäisi silti yrittää syödä enemmän, mutta jokainen suupala ahdistaa ja itkettää, tahtoisin vain heittää kaiken pois ja nauttia tyhjän jääkaapin puhdaasta hohdosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti