sitten olen valmis

Sanoisin että ilta oli vaikea, mutta tuntuu turhalta, kun jokainen sekunti on vaikeaa ja illat vaan marginaalisesti enemmän. Seitsemän yötä takana, seitsemän yötä jolloin en pääsääntöisesti ole saanut viittä tuntia enemmän unta vaikka töihin herätys klo 6:20. Illalla ahdistus kouristaa niin kovaa etten saa henkeä, yöllä painajaiset valtaavat maailman enkä tiedä pitäisikö olla helpottunut kun herää.

Tein virheen ja kävin aamulla taas vaa'alla. En tiedä mitä hyvää kuvittelin siitä seuraavan. Tyhjyys painaa vatsaa ja näytän paremmalta kuin pitkään aikaan, tiedän että pitää syödä mutta ei ei ei pysty. Jo pelkän veden juominen tekee pahaa; eilen bussissa matkalla töihin näin ikkunasta pizzerian ja meinasin oksentaa vatsahapot vieressä istuvan tytön syliin kun yökötti niin paljon. Häiriöni huutaa että hei tämähän olisi hyvä tilaisuus tiputtaa kilo kaksi neljä seitsemän, yritän vastustaa.

Vaikka ikinä välillä en tahtoisi, aion yrittää selvitä. Tein listan asioista jotka haluan kokea elämäni aikana; kun olen tehnyt kaikki listalla olevat asiat, saan luovuttaa jos vielä haluan. Jotkut kohdista ovat tarkkoja pelaa jalkapalloa, jotkut vähän ympäripyöreitä lähde kun pitäisi jäädä jää kun pitäisi lähteä, mutta kaikki sellaisia asioita mitä minulla on suunnitelmissa tehdä. Lisään varmaan myös asioita sitä mukaa kun niitä keksin. Koko listan voi periaatteessa todella nopeasti jos haluaa, tosin ensimmäinen kohta näe Kiinan muuri on sellainen jonka varmaan koen vasta ensi keväänä - mutta toisaalta, tiedän että voin aina soittaa äidille että haluan heidän luokseen, ja sitten olisi lentoliput seuraavalle viikolle. (Jos ette siis ymmärtäneet, parin viikon päästä muu perheeni muuttaa Pekingiin puoleksi ikuisuudeksi.)

Elämä pelottaa mua. Vaikka kykenisin siihen joskus, miten tulen ikinä uskaltamaan olla taas onnellinen? Kaikki kuitenkin romahtaa.