you'll never know

"Pakko sanoa, että mua vähän harmittaa, kun joutuu olemaan niin kauan näkemättä."

"Niin muakin."

Kahdeksan tunnin päästä istun lentokoneessa, kahdeksantoista tunnin päästä olen Pekingin kansainvälisellä lentokentällä; kotiin palaan vasta kuudensadanyhdeksänkymmenen tunnin päästä. Kaksikymmentäyhdeksän vuorokautta Kiinassa, en ole edelleenkään uskoa sitä todeksi.

Sain terapeutilta kotiläksyksi pitää erillistä mielialapäiväkirjaa matkan ajan. Saa nähdä minkälaisia merkintöjä tulee, olen jo nyt aivan kauhusta kankeana siitä että vietän kuukauden äidin kanssa. Kyllähän minä häntä rakastan mutta äiti... niin. Mutta äiti. Olen täysin valmistautunut että parin päivän jälkeen alkaa riitely normaaliin tapaan, toivon vaan että ei olisi niin räjähdysmäistä kuin pahimpina aikoina - Pekingissä ei meinaan lähdetä noin vain ulos harhailemaan vitutusta pois, eksyisin keskimäärin kolmessatoista sekunnissa. Mutta no, onneksi siellä on myös isi ja Ihmepoika, isi rauhoittelee äitiä ja Ihmepoika minua. Ja tietenkin on myös muuta ohjelmaa kuin päättömänä nököttäminen: on Kiinan muuri ja muuta kulttuurihaahuilua, ostoskeskukset hieman eri laatua kuin Suomessa, Porkkana tulee varmaan käymään muutamaksi päiväksi meidän luona, ja minulla on yhteensä 6 tuntia viikossa yksityisiä kiinan oppitunteja. (Unohdin oppikirjani kotiin, mutta mitäs sillä väliä...) Toivottavasti selviän.

En tiedä kuinka usein pääsen päivittämään blogia siellä; The Great Firewall blokkaa tietenkin kaiken sosiaalisen median, mutta pääsen käymään äidin VPN-varustetulla pöytäkoneella, ja mietin tässä että voisin oikeastaan ostaa itsellenikin kuukaudeksi niin voisi olla koneella rauhassa ilman, että kukaan ilmestyy spontaanisti selän taakse urkkimaan.

Tästä se lähtee.

(Sain selvästi traumoja eilisestä tuttavapiirin draamasta - näin viime yönä unta, että Katti, Minni ja Kihara alkoivat seurustella keskenään. Ei mitä helvettiä.)

and the world

Kävin tänään itkua pidätellen viemässä kissahirviön Laksin ja Raksan luo hoitoon, halasin Nitaa ja Kukkaa hyvästi ja tulin hämmentävän hiljaiseen ja rauhalliseen asuntoon. En oikein tiedä mitä tehdä, olen niin tottunut juttelemaan kissalle, rapsuttelemaan ja nukahtamaan viereen, ja yhtäkkiä olen täällä yksin. Oikeasti yksin.

Kamalan ahdistavaa, onneksi lähden huomenna tädin perheen luo. Kylläpä on tässä kuukauden aikana kerennyt tulla ikävä etenkin tätiä ja Käppää, ihmeellistä miten minusta tuntuu kuin olisin oikeasti osa heidän perhettä: tiedän olevani tervetullut heidän luo milloin vain, täti soittelee minulle usein ihan vain vaihtaakseen kuulumisia, ja nykyään uskallan puhua pojillekin pelkäämättä että he vain vaivalla sietävät minua.

Lentokoneeni lähtee neljänkymmenenkuuden tunnin päästä. Viidenkymmenenviiden tunnin päästä olen Kiinaassa.

Kamalan lihava olo, toivottavasti menisi nopeasti ohi.

try

"Let go of what kills you 

and hold on to what keeps you breathing." 

 - Spongebob Squarepants -

ikuiset

Ei tämä kaikki helppoa ole - eilen oli karkkipäivä ja söin Kukan luona niin naurettavan määrän ettei edes enää naurata, tänään koko yliopistoporukka oli luonani ja tein aivan helvetisti bbq-ranskanperunoita avokadodippiä chilidippiä porkkanaa linssi-perunavuokaa ruokaa ja join pari lasillista viiniäkin. Olo on inhottavan täysi ja turvonnut, yritän olla ajattelematta kiloja ja kaloreita mutta epäonnistun massiivisesti. Jokin sisälläni huutaa läski läski läski läski ja kirkuu ja teen parhaani unohtaakseni, että huomennakin pitää syödä.

Koko yliopistoporukka (Hong Kongissa vaihdossa olevaa Porkkanaa lukuun ottamatta, tietenkin) oli tosiaan luonani tänään, kaikki koossa ensimmäistä kertaa viime kevään jälkeen. Minä, Nita, Laksi, Letti, Parta, Raksa ja Appelsiini, myös tunnettu yleisenimellä Derpes, yhdessä fuksivuoden ensimmäisestä viikosta asti, nykyään neljä vuotta vanhempia mutta täysin yhtä vajaita. Katsoimme elokuvan ja epämääräisiä tv-sarjoja, ja saimme myös loistoidean: kirjoitimme kaikki yhdessä Porkkanalle kortin, jonka annan hänelle hänen tullessa käymään luokseni Kiinaan ensi kuussa.

En edelleenkään ole uskoa, että viiden vuorokauden päästä olen jo hyvää vauhtia lähestymässä Pekingin lentokenttää. En ole nähnyt vanhempiani tai Ihmepoikaa seitsemään kuukauteen enkä tiedä yhtään mitä odottaa - olen oikeastaan aika vihainen Ihmepojalle ja pelkään purskahtavani itkuun ja läimäiseväni häntä kun näen hänet, mutta vanhempia ikävöin enemmän kuin luulin olevan mahdollista. Tulen varmasti hulluksi kun olen kuukauden heidän kattonsa alla, mutta toivottavasti matka tulee olemaan sen arvoinen.

Puhuin eilen Minnin kanssa ensimmäistä kertaa lokakuun jälkeen, ja viime yö oli ensimmäinen pitkään aikaan kun en nähnyt hänestä unta.

stronger

"Voii vittu kissasein, mullon sekä pähkinät että banaanit loppu, 

mitä mä nyt laitan mun aamupuuroon!"

Höpötän karvakasalleni hääriesäni keittiössä ja yhtäkkiä pysähdyn. Mietin, mitä äsken ääneen sanoin. Suuni vääntyy niin leveään hymyyn etten muista milloin olisin viimeeksi itse aiheuttanut sellaisen.

Minulla ei eläissäni ole ollut yhtä terve olo.

älä mene

Astuessani Kukan asunnon rappukäytävästä ulos pakkaseen on jokin tuoksu ilmassa niin tuttu, että hetken ajan olen varma että olen juoksemassa yöpaita päällä leirikekuksen saunalta lumihankien läpi päätalolle syömään fariinisokeriin hukutettua viiliä. Havahdun kuitenkin nopeasti takaisin todellisuuteen: en ole yksitoistavuotias, en ole metsässä järven rannalla eikä päivieni suurin ongelma ole se, että loppuuko viili haluamassani maussa ennen kuin ehdin iltapalalle koska pojat pääsivät taas ensin saunaan.

Puhun hiljaisella mutta silti suhteettoman kovalta kuulostavalla äänellä vieressäni kävelevälle Kukalle kotimatkan ajan, kerron nunnista ja nurmikentistä ja uimarannasta ja toivon ettei hän huomaa minun itkevän.

"Mä oon aika varma että mä oon vajoamassa johonkin psykoosiin."

Dissosiatiiviset oireet ovat tänään olleet poikkeuksellisen voimakkaita.

Pelkään jääväni yksin.

kaikki on

"Mä oon siis niin ylpeä susta, toi on aivan mieletön muutos!"

Terveydenhoitajan sanat kaikuvat päässäni ja vääntävät suuni hymyyn. Tämä on niitä päiviä kun muistan miksi taistelen, miksi herään joka päivä aikaisemmin jotta ehdin varmasti tehdä aamupalan, miksi metsästän juuri oikeaa maapähkinävoita ja miksi terveyskaupan myyjä hymyilee tunnistaessaan minut kassalla. Vaikka en ole laiha, tunnen olevani päivä päivältä fyysisesti terveempi - nukun öisin paremmin ja olen päivisin virkeämpi, olen saanut ahmimis-paastokierteen kaadettua, vatsani toimii niin kuin pitää, enkä meinaa pyörtyä väsymyksestä jos urheilen.

Myönnän ihan suoraan että psyykkisesti minulla on vielä pitkä matka edessä. Itseinho, ahdistuskohtaukset ja paastoajatukset ovat edelleen läsnä, mutta ainakin omasta mielestäni on oikein hyvä ensiaskel, että saan ihan konkreettisesti syömiseni kuntoon. Vain jos syön terveellisesti, voin saada itseni näyttämään terveeltä.

Olen myös huomannut suuren eron niissä kuvablogeissa yms. mitä seuraan! Thinspo on haihtunut melkein olemattomiin, jo monta viikkoa on fitspo ollut teemasana. Seuraan vegaanisia ruokablogeja ja tavallisten suomalaisten naisten treeniblogeja, fitspo-tumblreita ja etenkin recovery-tumblreita; olen yrittänyt poistaa lukulistaltani joka viikko yhden syömishäiriö"positiivisen" tai thinspo-blogin.

Tulenkohan minä joskus olemaan selviytymistarina, josta terveydestä unelmoiva tyttö lukee?

oon suomen kuningatar

Tukka sojottaa suoraan ylös, vaatteet ovat epämääräisissä mytyissä pitkin asuntoa ja meikit jossain poskilla - sängynpohjalla televisiota katsoen vietetyt sunnuntait alkavat olla yhä tutumpia.

Viikonloppuni oli kovin ihana. Katsottiin Tähden kanssa Disney-leffoja, leivottiin mustaherukka-vaniljamuffinseja ja harrastettiin muutenkin vähän kokeellista keittiötä henkisesti valmistaudu lettuun sekä illalla että seuraavana aamuna. Amyn kanssa kävimme luistelemassa parempi treffit kolme vuotta myöhässä kuin ei treffejä ollenkaan ja katselimme Agatha Christien kirjoihin perustuvia sarjoja ennen kuin lähdimme kynttilöillä valaistuun ravintolaan ja sieltä Parran ja Letin kanssa baariin. Paljon naurua ja kauniita hymyjä, punaisen pitsin läpi näkyvää paljasta pintaa ja kikattaen sänkyyn kaatumista.

Nyt olen jo yksin, toinen lähti aamupäivällä ajamaan autoa vanhempiensa luo. Oikeastaan pidän yksinäisistä krapulattomuusaamuista; saa rauhassa maata sängyssä niin leveästi kuin sielu sietää, katsoa televisiosta noloja sarjoja, eikä kenenkään tarvitse nähdä kuinka syön chiliparsaa ja nuudeleita syömäpuikoilla teemukista.

Tunnen kuinka syömishäiriö kiertää sormensa kurkkuni ympärille, 

yritän pysyä vahvana mutta pelkään antautuvani sille.

Huomaisikohan kukaan jos ihan vähän vain?

bubblegum bitch

Kello ei ole edes viittä iltapäivällä ja olen jo kerennyt tehdä vaikka mitä - heräsin kuudelta, hyppäsin junaan Helsinkiin, hain viisumini Kiinan suurlähetystöltä, lähdin takaisin tänne opiskelukaupunkiin, kävin kaupassa, vietin vartin Kukan kanssa ja tunnin yksin luisteluradalla, kävelin puolisen tuntia, paistoin itselleni pinaattilettuja omakehu haisee mutta perkele että mä osaan tehdä hyvä ruokaa ja nyt pitäisi alkaa siivota ja pestä pyykkiä. Ihanaa, kun näitä oikeasti produktiivisia päiviä alkaa olla elämässäni enemmän ja enemmän; ehkä vielä joskus sängynpohjalla itkien vietetyt päivät ovat vain historiaa.

Huomenna vuosien takainen kirjoittajakaverini Tähti tulee käymään yöksi, luvassa paljon kasvisruokaa ja Disney-leffoja. Tähden seura tekee minulle muutenkin hyvää: hän on parantunut monen vuoden anoreksiasta ja elää nyt täysin normaalia elämää. Saan minäkin vähän erilaisen valonkipinän tähän arkeeni.

Lauantaina taas näen ensimmäistä kertaa pariin vuoteen hyvää ystävääni Amya, odotan ihan hurjan innolla! Lopetimme melkein täysin yhteydenpidon, kun Minni oli niin mustasukkainen hänen takiaan - miten tämäkin tuntuu niin tutulta? - mutta nyt sovimme pitkästä aikaa pitävämme kunnon tyttöjenillan.

Vaikka paino pomppiikin epämiellyttävästi, on minulla sentään ihania ihmisiä ympärilläni. Vaikkei koko elämä tee niin, niin ainakin tämä viikonloppu hymyilyttää.

oh beautiful

Viimeiset pari päivää eivät ole olleet helppoja. Olen syönyt tavallista enemmän ja ahdistusmäärät ovat nousseet suoraan ylös hyi hyi miten pystyit ajattele nyt jokinorsu, teen parhaani ajatellakseni muita asioita mutta välillä se on niin naurettavan vaikeaa. Ei ketään pitäisi ahdistaa aamulla sen takia että illalla söi poikkeuksellisesti ison aterian lisäksi jälkiruokaa. Syötyäni aamupalan käperryin tuttuun ja turvalliseen suihkun nurkkaan.

Näin eilen psykiatriani, ja sain vihdoin otettua puheeksi turhautumiseni terapian suhteen. Hän ymmärsi heti ja yllättävän hyvin - itse asiassa koko tapaaminen oli yllättävän produktiivinen - ja kehotti tietenkin puhumaan asiasta terapeutin kanssa. Tiedän että pitäisi, mutta helvetti, pelkkä ajatuskin on tuskallisen kiusallinen. En tiedä, miten edes aloittaisin koko keskustelun, vaikka tiedän että kohta alkaa olla pakko. Vuosi takana, eikä edelleenkään mitään konkreettista hyötyä, pakkohan tässä on olla jotain pielessä.

Näin viime yönä pelkkiä painajaisia Minni sanoo ettei minulla ikinä ollut mitään väliä, lentokone Kiinaan syöksyy maahan, Katti sanoo että jos olisin kauniimpi niin asiat olisivat voineet päättyä toisin, isi ammutaan enkä nuku kuin tunnin pätkissä. Jos vaikka olisin tekemättä yhtään mitään, makaisin sängyssä katsomassa Dexteriä puoli vuorokautta.

shine bright

Palasin juuri kotiin sinisten ihmisten kanssa vietetyn iltapäivän jälkeen, oli ihan huippuhauskaa! On niin rentouttavaa, kun pystyy avoimesti puhua ruokailuun liittyvistä vaikeuksista, ja kaikki ovat ihanan kannustavia parantumisen suhteen - kukaan ei tsemppaa toisiaan huonompaan suuntaan, vaan nimenomaan puhuu siitä kuinka pyrkii vähentämään omia huonoja tapojaan. Kyllähän sitä vähän ahdisti kun oli itse selkeästi porukan suurin, mutta alan pikkuhiljaa olla varma, että minä itse siihen kiinnitän kaikkein eniten huomiota. Oli myös kovin kivaa kun sai puolen vuoden stalkkauksen jälkeen hups tavata yhden heistä ensimmäistä kertaa kasvotusten, ja hän oli juuri niin mukava kuin olin kuvitellutkin.

Kun juna eilen iltapäivällä pysähtyi lukiokaupungin asemalle, meinasin purskahtaa itkuun. Ensimmäinen kerta yli kolmeen vuoteen, kun isäni ei ole tullut vastaan hakemaan minua; ensimmäinen kerta, kun en mene tuttuun huoneeseen yöksi, kun en vietä iltaa pelaten lautapelejä ja laittaen ruokaa perheen kanssa. Vaikka en tule etenkään äidin kanssa kovin hyvin toimeen, on minulla välillä niin ikävä että tunnen fyysistä kipua. Onneksi lähtölaskenta heidän luo on jo alkanut: kahdeksantoista päivän ja yhden tunnin päästä lentokone kohti Pekingiä on jo noussut ilmaan.

Olin tosiaan Juulian luona viime yön. Hän oli kovin mukava ja selkeästi minusta kiinnostunut, mutta en tiedä - vaikka tulimme todella hyvin toimeen, kävimme ravintolassa syömässä iso burrito kaksi lasia viiniä ranskalaisia ja katselimme leffoja eikä jutut loppuneet kertaakaan kesken, en jostain syystä kavotusten tuntenutkaan sellaista vetovoimaa kuin mitä olin kuvitellut. Kai se on karu tosiasia, että minä pidän naisellisista tytöistä. Saa nähdä, mihin homma etenee tuskin minnekään.

Lähdin sinisten ihmisten luota kesken kaiken pois; luulin huonovointisuuden johtuvan nälästä, mutta juostuani kotiovelta suoraan vessaan tulin tulokseen, että oksennustautihan se tässä. Voi kun kiva.

little bitch

Yritän epätoivoisesti pysyä hereillä huonosti nukutun yön ja aikaisen herätyksen jälkeen, mutta luomeni meinaavat väkisin paisua kiinni pysy herää hengitä kävele nouse tiskaa pysy hereillä. Jotta saisin edes jotain tehtyä, voisin tehdä randomfaktapostauksen, johon minut onkin haastettu kerran jos toisenkin.

Huomenna lukiokaupunkiin näkemään Juuliaa, sunnuntaina takaisin tänne näkemään sinisiä ihmisiä. Jaksan, kyllä minä jaksan.

olen vasenkätinen

rakastan kauhuleffoja

ja irtokarkkeja ♥

ruotsi on virallinen äidinkieleni

pienenä halusin olla triceratops

luonani palaa aina kynttilöitä

vihaan ruutupaperia

ja lyijykyniä, hyi kamala

moulin rouge! on yksi lempielokuvistani

seinälläni on 56 postikorttia

en ole ikinä opiskellut suomeksi

vihaan sanaa "lesbo"

ikea on ihana paikka

minulla on tatuointi selässäni

haluan olla terve

hit so hard

Minä olen varma että parannun vielä, ihan varma. Mieliala on monta päivää ollut parempi kuin miesmuistiin, pakko-oireet eivät ole aiheuttaneet miltei ollenkaan ahdistusta, ja mikä parasta: olen syönyt kunnolla joka päivä. Kasviksia ja proteiinia ja vaikka mitä, ja kerrankin olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon: ei ahmimista, ei paastoa, ei stressiä. Myönnän ratkenneeni vaa'alle tuossa muutama päivä sitten, mutta edes se ei ahdista. Ihanaa, kun välillä on oikeasti toivoa.

Huomenna lähden Kiinan suurlähetystölle hoitamaan viisumiasioita; ei millään kiinnostaisi, mutta pakko sekin on hoitaa alta pois. Laksi on pyytänyt luokseen tyttöjeniltailemaan, toivottavasti saan sitäkin varten joskus illan sivuun - tässähän alkaa olla ikävä kun ei ole niin pitkään aikaan nähnyt.

Ai niin, koska joku joskus pyysi: tässä on tumblrini ja Pinterestini.

every last inch

"Virta, säkin oot tehnyt revanssin, mahtavaa!" "Vähänkö noi sun hiukset on Virta upeat, sopii sulle siis ihan mielettömän hyvin!" Hämmennyin ihmisten hymyillessä ja tervehtiessä minua kuoroharjoituksissa, olin varma ettei kukaan ollut alunperinkään ollut oppinut nimeäni, saati sitten huomaisi jotain hiusmallien muutoksia kahden kuukauden poissaolon jälkeen, mutta kaikki näyttivät ilahtuneilta minun tullessa paikalle. Uusi ohjelma on vaativa mutta vaikuttaa hauskalta, metsäleirinkin ajankohta on jo päätetty; ehkä on ihan hyvä päästä takaisin tiistai-iltojen kidutusrutiineihin.

Eilen iltapäivällä ennen harjoituksia raivasin tieni lumimyrskyn halki Punan luo. Tapasimme ensimmäistä kertaa mutta jostain syystä ei hermostuttanut tai ollut yhtään kiusallisia hiljaisuuksia, höpötimme kaikesta emmekä oikein mistään, teimme ruokaa ja spekuloimme mm. norppien ja hylkeiden eroja. Lähtiessäni pois halasimme ja sovimme näkevämme toistekin, hymyilyttää.

Tahtoisin kapeat reidet ja nahkahousut, joita käyttäisin tummanturkoosin neuleen ja uusien Conversejeni kanssa. Hitaasti mutta varmasti.

i'll follow

Käyn pitkillä kävelyillä ulkona pakkasessa, mustikka-aprikoosipuuro lämmittää vatsaani ja itseneulotut lapaset sormiani. Vihaan lapasia yli kaiken mutta välillä on uhrauduttava, sitä paitsi ne sointuvat kauniisti yhteen lomalla ostetun neuleen kanssa.

Olen ihan kamalan turhautunut kaikkeen, tahtoisin vain kävellä pois sekä terapiasta että psykiatrilta, käydä vain ravitsemusterapeutilla ja terveydenhoitajalla. Olen käynyt terapeutilla vuoden ja psykiatrilla puolitoista, en saa niistä mitään irti ja usein lähden pois ahdistuneempana kuin sinne mennessä. Terveydenhoitaja ja ravitsemusterapeutti sentään keskustelevat ja antavat aktiivista palautetta, eivät vain istu ja kuuntele ja totea itsestäänselvyyksiä ja määrää lääkkeitä jotka eivät toimi.

我没有女朋友。 我很单独。

southern lights

Lähden Letin luo katsomaan elokuvaa, jotenkin tämä päätyy siihen että puolenyön jälkeen hoipertelen hänen, Parran ja Raksan kanssa tanssibaariin. Jossain vaiheessa törmään työkaveriini Rastaan ja minut yritetään parittaa jok'ikiselle Rastan miespuoliselle kaverille, minä vain nauran ja otan vastaan drinkkejä Long Island Ice Tea vodkakokis kossupatteri ja hymyilen kauniisti ja tanssin ja tanssin ja tanssin. Laitan viestiä sekä Juulialle että Punalle, no parasta ois oon meinaan aatellut tanssia sun kanssa ja mitä teet tiistaina? ja kauan aikaa sitten unohdettuja hymiöitä, lisää vodkaa.

...Ja herään alasti kylpyhuoneeni lattialta, kuolen janoon mutta olen suhteellisen varma että oksennan ja/tai kuolen jos liikun millimetriäkään, etäisiä muistikuvia narikkalapun pudottamisesta ja taksimatkan keskeyttämisestä oksentamista varten. Hetken etsinnän jälkeen mp3-soittimeni löytyy kynttilästä ja puhelin kengästä, kolme vastaamatonta puhelua ja kaksi tekstiviesitä. Äkkiä ruoka pakkasesta sulamaan ja sänkyyn läppärin kanssa.

Saatan hyvinkin kuolla tähän oloon.

lopeta!

"Ja mulla on aina se ongelma, että koska oon kertonut mun läheisimmille kavereille mun syömisvammailusta, ni sit jos söisin normaalisti ni ne jotenki kelais että mä oon vaan huomiohuora enkä ikinä ollutkaan oikeesti sairas. Niin karulta ku tää kuulostaaki, ni susta sentään näkee päälle että ei oo kaikki hyvin. Mä oon vaan tämmönen... surullinen, tasapaksu 21-vuotias epäaikuinen." 

Eilen illalla puhuin kunnolla Sopulin kanssa pitkästä aikaa, ja jäi niin hyvä maku suuhun että yllätyin itsekin - jäi vaikka puhuimmekin syömishäiriöistä ja paranemisyrityksistä ja puhuin hänelle rehellisemmin kuin kenellekään miesmuistiin. "Syömishäiriöt on ihan paskoja, kun ne ei kato kokoo, mutta kaikki muut tuijottaa vaan sitä saatanan kokoo", maailman pikkuruisin tyttö vastaa minulle ruudun toiselta puolelta, ja totta puhuen se tiivistää koko keskustelun aika hyvin. Miten voi olla niin vaikeaa päästää irti jostain, minkä tietää aiheuttavan vain harmia sekä itselle että läheisille?

(Kuulen taas kuittailua siitä, miten tyhmä olen kun annan Sopulille kaiken anteeksi. He väittävät minua taas kerran alitajuntaisesti itsetuhoiseksi, mutta hei, kaveria ei jätetä.  En minä voi noin vain olla välittämättä. Suren heidän kaikkien puolesta, Sopulin ja S:n ja etenkin Kiharan, jonka kanssa meni välit jonkun tyhmän väärinkäsityksen aiheuttaman ylireagoinnin takia; Kiharan, jolta haluaisin vain pyytää anteeksi mutten saa avattua suutani.)

Juttelin pienessä jallukolahiprakassa Juulian kanssa mikä saa sut hymyilemään? ja tanssin keskellä pientä yksiötäni pitkälle aamuyöhön, enkä muista milloin olisin viimeeksi hymyillyt yhtä aidosti.

it was really nothing

läski läski läski läski läski läski läski

Tomaattikeitto maistuu rasvalta suussani oksettava ja tunnen täysjyväviipaleiden pakkautuvan reisien ihon alle. Pidättelen oksennusta mutta nielen silti, syön silti, pystyn tähän, miten voi vihata itseään näin paljon? Kaiken lisäksi kuumemittari näyttää taas liian korkeita numeroita, mitäs menin unohtamaan kaulahuivini eilen.

läski

to fine

Tänään on ollut kamalan levoton päivä. Bussissa näpertelen laukkuni hihnaa ja kotona loihdin massiivisen kattilallisen pastakastiketta ihan vaan saadakseni jotain tekemistä, nyt harkitsen iltasiivouksen aloittamista. Jos olisi yhtään vähemmän loskaisempi keli niin lähtisin juoksemaan ajatuksia selväksi, pääni on sekaisin ajatuksista hiuksista painosta kengistä ruoasta Juuliasta ihan kaikesta.

Söin tänään maailman parasta pastakastiketta ja maailman kamalimman voileivän, molemmat itse tekemiä. Joskus minusta tuntuu, että katson itseäni liian tarkasti - kun näen vilauksen itsestäni peilissä saatan jopa hymyillä, mutta heti pysähtyessäni tunnen kyynelten kihoavan silmiini.

Välillä en ole varma, olenko paranemassa vai sekoamassa entisestään. Icke picke pö.

butterfly

"Mä selvisin vuodesta 2012. Mä vittu ihan oikeesti selvisin."

"Niin selvisit. Ja mieti, ei tuu enää ikinä olemaan vuosi 2012, ei IKINÄ enää."

Kellon lyödessä kaksitoista halaan Kukkaa ja yritän epätoivoisesti peittää silmiini kihoavia kyyneliä - minä ihan oikeasti selvisin. Uusi vuosi ja mitä tärkeintä: uusi kierrätyskeskuksen seinäkalenteri. Tyhjä kalenteri, ilman yhtäkään merkittyä syntymäpäivää tai vuosipäivää tai mitään muutakaan päivää; uusi alku.

Teen uudenvuodenlupaukset joka vuosi, enkä ole vielä ikinä pettänyt lupausta. Tälle vuodelle tein kaksi uudenvuodenlupausta yhdessä Kukan kanssa ei yhtään lihaa ja karkkia vain joka kuun kahdeskymmenesneljäs päivä ja yhden ihan itselleni be the change you wish to see. Olen päättänyt, että tänä vuonna... en tiedä. Tänä vuonna oikeasti yritän parantua, tänä kesänä menen rannalle häpeämättä vartaloani enkä syksyllä jätä yhtäkään lautasellista pastaa syömättä kalorien takia.

Löysin toissapäivänä vaatekaapistani vaa'an jonka olemassaoloa en muistanut. Eihän kerran viikossa vaa'alla käyminen ole paha, eihän? Muurahaiset juoksevat kilpaa ihoni alla.