kaikkea liikaa

"Hyi kamala kun syötiin paljon, onneks en syönyt aamupalaa ni ei tarvii mennä oksentaan", äiti sanoo vieressäni huolettomasti, arkipäiväisesti. 

Tunnen ruoan painavan vatsassa, hengitän syvään ja lasken kymmeneen. Ääneni on rauhallinen ja asiallinen, kun vihdoin uskallan avata suuni. "Äiti mä tiiän että tolla ei oo mitään mun kanssa tekemistä, että sä et sano tota vahingoittaakses mua, mutta se ei silti varsinaisesti auta mua kun sä puhut mun seurassa tolla tavalla." 

"Selvä, maailma pyörii taas sun navan ympärillä, anteeks kun unohdin etten saa ajatella ketään muuta ku sua."  Tuttu mulkaisu ja sitten marttyyrimainen katse suoraan eteenpäin, kuin minua ei olisi olemassakaan. "Sä et kans mieti ketään muuta ku itteäs."

Välillä minulla on niin väkivaltaisia ajatuksia, haluan repiä lyödä heittää puukottaa satuttaa mutta enhän minä ketään muuta kuin itseäni koska olen jo nyt liian huono tytär, turha minun on hankkia isinkin halveksuntaa hyökkäämällä edes sanallisesti äitini kimppuun. Kolme tuntia myöhemmin katson äidin syövän neljättä kakkupalaa ja joka vessassa käynnin jälkeen hänen hengityksensä haisee pahemmalta ja pahemmalta; mietin yksin hiljaa että jos ihan vähän vain olisin syömättä Suomeen palattuani, muistelen mehukeiton kalorimääriä ja sitä leijuvaa tunnetta, kun on ihan tyhjä.

oltaisiin hahmoja elokuvista

pian täällä ei ole ketään 
paetaan ennen kesää

so go ahead and -

Istun sängyssä peiton alla ja tärisen, vihaan itseäni ja vihaan vartaloani, painan kynsilläni pieniä punaisia kuunsirppejä kaikkialle jonka haluan pois pois pois minusta pienemmäksí. Syön ja lihon ja syön ja lihon ja oksetan itseäni, en ole eläissäni halunnut näin paljon vain luovuttaa ja antaa ahdistuksen ottaa vallan sokeritonta mehukeittoa ja kahvia ilman maitoa ja viedä mennessään. Huomaisikohan kukaan jos -

(Ja kaikkein eniten vihaan itseäni koska annan äidin vaikuttaa itseeni näin.)

miten sattuu

Sänkyni täällä on niin suuri että voin nukkua miten päin haluan ja yöpöydälläni on aina maljakko täynnä lempikukkiani, voin pyytää ruokakaupasta mitä tahansa ja se ostetaan minulle, minulla on taloudenhoitaja joka siivoaa ja pesee pyykit ja tekee minulle ruokaa valmiiksi pöytään, ja silti, silti - tajusin äsken palaavani kotiin alle viikon päästä, ja hymyilin. Torstai-iltana bussi lentokentältä saapuu opiskelukaupunkiin, voin rojahtaa yhdeksänkymmentä senttiä leveälle sängylleni yksiössä joka on vain minun, penkoa liian pienessä keittiössä ja ruokkia maailman nirsoimman kissan. Niin ihanaa kuin täällä on vierailla, ei minua ole luotu vanhemipeni maailmaan.

Alan vihdoin oppia, että minä en ole äitini, ja että se on ihan okei.

reflection

"Nyt on sit mun seikkailupäivä eikä kukaan saa pilata sitä."

"Okei."

Tänään minulla oli päällä valkoiset maiharit ja valkosankaiseet aurinkolasit, nukahdin autossa ja herätessäni tuntia myöhemmin olimme keskellä vuoristoa. Kapeita, kiemurtelevia teitä ja ja spontaaneja lammasrykelmiä, poikkeuksellisen saasteeton ilma ja vihdoin vihdoin horisontissa, korkeimpien vuorien päällä, näkyy jättimäinen muuri.

Kiipeämme kapeita maastopolkuja pitkin, ja lopulta sora muuttuu suuriksi kivenlohkareiksi. Ylös päästyämme minun on pakko pysähtyä, korvissani soi mustana maidolla kylmänä kuumana ja pidättelen itkua, tunnen historian jalkojeni alla ja katson kuinka aurinko paistaa ja muuri jatkuu silmänkantamattomiin. Muistan Mulan-elokuvan alun ja hymyilen, ajattelen Kattia ja tulen tulokseen että ehkä, kaikesta huolimatta, kaikki on hyvin. Alan kävellä, ja pysähdyn vasta monen tunnin päästä.

shh,

eihän kerrota kenellekään,

että kuvassa oleva tyttö on minä?

ever wonder about

Olen niin kamalan väsynyt, näin viime yönä taas painajaista puolentoista vuoden takaisesta pistävä viinan ja partaveden haju terävä sänki raapii kaulaani juoksen juoksen juoksen kunnes en enää saa henkeä ja valvoin monen aamuyön tunnin läpi. Sykkeeni kohoaa edelleen jos pimeällä kadulla kävelee mies vastaan, välillä jopa kaveriporukan poikien halaaminen nostattaa paniikin kurkkuuni. Haluaisin vain unohtaa.

Toivoisin kovasti huomisesta hyvää päivää.

en oo koskaan tavannut

Kuuntelen musiikkia joka saa minut tuntemaan kaiken kerralla enkä tiedä vihaanko vai rakastanko vai mitä sisälläni oikein tapahtuu mutta reagoin niin kuin aina reagoin -

Vihaan syömishäiriötäni vihaan vihaan vihaan, taistelu on niin kamalan raskasta. Jos rentoudun hetkeksikään huomaan ajan aamupalan ja lounaan välissä pitenevän ja pitenevän, oikeasti haluaisin vain luovuttaa ja mahtua viime elokuun farkkuihin mutta jokin sisälläni jaksaa väittää että olisin onnellisempi terveenä.

(hymyilen nähdessäni peilikuvani mutta varon katsomasta itseäni silmiin)

in the jungle

Kylläpäs sähköpostin tarkistaminen sai hyvälle tuulelle: minulla on näköjään muutto edessä reilu kuukauden päästä! Saan parhaasta ystävästäni kämppiksen ja samalla laskee vuokra satasella kuukaudessa, voisiko kevät paremmin alkaa. ♥

(Olen viettänyt koko päivän keittiössä, vanhempani järjestävät tänään viralliset päivälliskutsut ja minä olen kasvisruokavastaava. Ensimmäistä kertaa olen myös tarpeeksi vanha osallistumaan itse kutsuille, hermostuttaa kovin paljon.)

kesän lyhyen

Vaikka on edelleen vaikeaa, olen oppinut ottamaan itse pieniä askelia omaa onnellisuuttani kohti.

Jos masennus tahtoo pitää minut sängyssä pyjama päällä koko päivän, pakotan itseni suihkun kautta kävelylle, 

ja yhtäkkiä huomaan ettei kaikki olekaan niin toivotonta. 

Otin Katista esimerkkiä enkä enää lue blogeja, joiden tiedän aiheuttavan minulle ahdistusta. 

Jos halu olla syömättä iskee, pyydän Ihmepoikaa kanssani keittiöön katsomaan televisiota ja pilkkomaan sipulit. 

Olen oppinut, että ei ole pakko syödä ähkyyn asti. 

Jos haluan aloittaa päivän syömällä suklaapannukakkuja, niin minähän vittu syön suklaapannukakkuja, 

riippumatta kuinka paljon äiti katsoo nenänvarttaan pitkin. 

Kyllä minä vielä selviän.

Suunnittelemme Katin kanssa lähtevämme kesällä taas Iso-Britanniaan, ei elämää ilman väärin päin kulkevaa liikennettä ja jatkuvasti remontissa olevia metroasemia ole luotu meitä varten. Kaipaan myyjiä jotka sanovat cheers ja here you go love, kaipaan seitsenkerroksisia lelu- ja kirjakauppoja joista ei ikinä pääse alle tunnissa ulos, kaipaan sitä kutkuttavaa fanityttötunnetta joka tulee kun etsii riikinkukkoja Wiltshiressä tai kuuntelee musiikkisoittimesta Viisasten kiveä junan lähtiessä King's Crossilta kauas pohjoiseen. Saatan joutua uhraamaan sateenkaarikulkueen jotta suunnitelmamme voi toteutua, mutta ei se mitään - jotkut asiat ovat sen arvoisia.

my dying day

Ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen kaiuttimissa soi "Come What May", enkä tunne mitään erityistä. Kyllähän minä olen satunnaisia painajaisia lukuun ottamatta päässyt Minnistä yli jo kauan aikaa sitten, mutta mikään tätä ennen ei ole yhtä konkreettisesti havahduttanut minua siihen tosiasiaan, että minuun ei enää satu.

aamuisin

"Ehkä kannattais olla vähän pidempään syömättä hei, tajuutsä miten läski nykyään oot:D Ei millään pahalla mut vittu kattosit peiliin xx"

Yleensä vain pyöräytän silmiäni ja poistan julkaisematta ne satunnaiset anonyymit vihaviestit jotka tänne eksyvät, mutta tämä jäi ahdistamaan - mitä jos se oikeasti on joku ystävistäni, joka tietää blogini olemassaolosta? Tiedän ajatuksen olevan hölmö, mutta olen aina pelännyt ihan kamalasti olevani ystävien mielestä niin lihava tai muuten vaan ruma että heitä hävettää näyttäytyä seurassani enkä itse vain tajua sitä. Pelkään etten itse tajua miten kamalalta näytän, pelkään että ne satunnaiset nättipäivätkin ovat vain optista harhaa.

Joten oi mystinen Anonyymi: jos tarkoituksesi oli pilkata minua ja aiheuttaa pahaa oloa, mahtavaa, onnistuit! Se on hienoa, että saat tyydytystä siitä, että saat toiset itkemään. Onnea.

rintalastan alla näin

Katson kelloa, äänettömästi tikittävät viisarit näyttävät kahtakymmentä vaille kahdeksaa illalla. Kyllä minä kohta syön. Tänään on ollut vaikea päivä.

it's all about - what?

Hirveän huono omatunto, kiinalaisen uudenvuoden jälkeinen viikko on kouluissa vapaata ja isikin oli ottanut töistä viikon vapaata jotta voisimme koko perhe lähteä kiertelemään ja katselemaan asioita yhdessä, ja nyt minä pilaan kaiken viettämällä koko viikon sängyssä. Kyllähän minä tiedän etten minä sille mitään mahda, ja tiedän etteivät vanhempanikaan tietenkään syytä minua asiasta, mutta on silti syyllinen olo. Tähän mennessä oli jo pitänyt tehdä kaksi temppelikierrosta, kiertää läpi silkkimarketit, käydä Kiinan muurilla ja vaikka mitä, mutta sen sijaan olen katsonut kaksi tuotantokautta Buffy vampyyrintappajaa ja käynyt läpi seitsemän (seitsemän) paketillista nenäliinoja.

Onneksi on sentään kissan, joka jaksaa tulla syliin rapsutettavaksi.

i think i was in -

Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille.

- Tommy Tabermann, "Road map"

breathing underwater

Kuume hipoo entsyymitoiminnan kannalta vaarallisia lukemia ja kurkku on kuin putkeen poltetun tupakka-askillisen jäljiltä. Herään aamuyöstä niin pahaan kipuun etten saa itse noustua sängystä, jopa täysin paikallaan makaaminen sattuu niin paljon että itken, ja lopulta minun täytyy huutaa viereisessä huoneessa nukkuva Ihmepoika hereille ja hakemaan vanhempani kolmannesta kerroksesta. Epämääräisiä muistikuvia isistä kokeilemassa ihoni lämpöä ja hakemassa minulle lääkkeitä, äitikin tuli pitämään lasistani kiinni kun en itse jaksanut.

Lääkkeiden alettua potkia onnistuin nukkumaan vielä hetken, nyt kello on puoli yksitoista ja toinen pillerikierros vaikuttaa vielä sen verran, että pystyn hetken naputtelemaan näppäimiä. Tunnen jo lihasten käyvän taas rakaiksi ja verhojen takaa pilkistävän valon polttavan silmiäni, pitänee mennä vessaan kun nyt vielä omat jalat kantavat. Onneksi pelkkä sänkyni täällä on varmaan suurempi kuin koko asuntoni Suomessa.

me kohtaisimme

Tekisikö kuusi kiloa vähemmän näyttävä vaaka minut oikeasti onnellisemmaksi?

Kuuntelen pitkästä aikaa Apulantaa ja Zen Caféta ja Happoradiota ja kaikkea, mistä tulee mieleen se vuosi kun täysi-ikästyin. Valkolakki, irtosuhteita, kolmiodraamoja, Linnanmäkipäiviä ja Ruttopuistoöitä, yliopiston aloittaminen, uusia ystäviä, parisuhteen hutera alku, ja päälläni aina liian suuri huppari ja Laksilta varastetut miesten farkut. Hymyilyttää.

olet todella kaunis, elät vain yhden kerran 

olet todella viisas, elät vain hetken verran 

olet todella kaunis, elät vain yhden kerran 

olet todella viisas, elät vain hetken verran

lose control

Läimäytän oven kiinni, nojaan seinään, suljen silmäni ja lasken kymmeneen. Yritän muistaa, että murha on rikos. Hengitän.

Ulkona ei näy pilvenhattaraakaan, aurinko paistaa lämpimästi ikkunasta sisiään. Harkitsen suihkuun menemistä ja ulos kävelylle lähtemistä - eksyn takuuvarmasti, mutta eipähän ainakaan tarvitse kuunnella vittuilua. Sisällä olen koko ajan unohtaa että en ole Suomessa, mutta heti ulos astuessa nousee ilmeeni kirkastuu; kivipatsaita ja punaisia lyhtyjä on kaikkialla, sanat xīnnián kuàilè tulevat kaupasta lähtiessä jo automaattisesti, hymyilen asuinalueen karvahattuisille vartijoille kävellessäni portin ohi.

Vedän henkeä syvään ja kirjoitan ylös täydellisen hampurilaispihvin reseptin. Kyllä minä pystyn parantumaan.

until the end

(Pekingissä on jo melkein huominen, ehkä saan kirjoittaa toisen päivityksen?)

Makaan sängyssä mutten saa unta, päässä pyörii niin paljon ajatuksia että haluaisin vain viiltää hakkaa repiä raadella ne kaikki pois, luettelen päässäni syitä miksi en saa mutta onko pakko? Ahdistaa ne määrät mitä olen täällä syönyt, ahdistaa oma saamattomuus, ahdistaa kahden viikon päästä kouluun hakeminen, ahdistaa housujeni vyötärön yli vyöryävät jenkkakahvat ja pitkästä aikaa ahdistaa myös typerä pelko, että ystäväni oikeasti vihaavat minua. En jaksa.

Minä yritän parantua, minä haluan parantua - ja silti mietin hiljaa mielessäni, että kuinkakohan kauan onnistuisin olemaan syömättä. Tuskin nuo mitään huomaisivat, ja vaikka huomaisivat niin äitikin olisi kai vain tyytyväinen. Syömättömyyden suunnittelu on niin paljon helpompaa kuin nukahtaminen, enkä millään jaksaisi tänään itkeä enää yhtään enempää. Tiedän, että pitää pysyä vahvana ja kaikki tulee loppujen lopuksi olemaan sen arvoista ja blaa blaa. Minusta olisi mukavaa, jos joku joskus halaisi minua, enkä minä aina muita. "Mä en vittu jaksa olla vahva koko ajan", kuiskaan hiljaa vanhempieni kissanpennulle. Hän jatkaa leluhiiren raatelemista minun lysähtäessä lattialle.

Facebook ehdottaa minulle jatkuvasti Sopulin tyttöystävää kaveriksi, painan pientä ruksia ja nauran koska mitä muutakaan voin kuin nauraa, kun sammutan koneen ja suljen silmäni muistan taas että minä en merkinnyt enkä ikinä tule merkitsemään hänelle en paskan vitun minkään vertaa.

mein klein mutter

Varoitus:

Tämä teksti sisältää paikoittain yksityiskohtaista ja mahdollisesti triggeroivaa materiaalia lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Kauris pyysi, että kirjoittaisin merkinnän äidistäni. Saattaa tulla vähän mielenkiintoista settiä, mutta ainakin pääsen itse purkautumaan. Voisin oikeastaan aloittaa tekstinpätkällä, jonka kirjoitin 2010 syksyllä - taisin silloin olla junassa matkalla Helsinkiin.

Riikka muistaa ensimmäisen kerran, kun hän kuuli äitinsä oksentavan. Tai tarkemmin sanoen Riikka muistaa ensimmäisen kerran kun hän kuuli äitinsä oksentavan niin, että hän tiesi äidin olevan fyysisesti täysin terve.

Hän ei ole varma kuinka vanha hän oli, mutta hän muistaa eteisessä olleen maton. Sininen, tuuhea matto jossa oli muutama vaaleanruskea ympyräkuvio, ja joka jouduttiin heittämään pois Riikan ollessa viisivuotias, kun hän oli leikannut siihen keittiöstä löytyneillä saksilla reiän. Syytä suuren kolmikulmaisen reiän leikkaamiseen hän ei muista, mutta äiti ja isä syyttivät pikkuveljeä siitä, eikä Riikka ikinä kertonut, että veli oli syytön. Veli oli kuitenkin niin nuori silloin, etteivät vanhemmat voineet olla hänelle vihaisia.

Riikka istui suurella sinisellä matolla keskittyen Barbiensa vaaleanpunaiseen mekkoon. Kyseinen vaatekappale ei millään suostunut pysymään Barbien päällä, vaikka Riikka kuinka nyki; mekon selässä olevat tarranauhat olivat kuluneet ja nukkaiset. Hän heitti nuken vihoissaan lattialle ja lähti etsimään äitiä, ehkä hän saisi mekon pysymään. Jos äiti ei pystyisi niin isi takuulla, isi pystyi mihin tahansa. Riikka muisti kuinka isi oli korjannut pikkuveljen Action Manin käden, kun se oli irti.

Hän juoksi eteisestä kylpyhuoneeseen, vessaan, ja äidin ja isin makuuhuoneeseen vievään käytävään varoen ettei liukastuisi vastapestyllä lattialla. Pikkuveli joutui vielä käyttämään liukusukkia, mutta Riikka oli jo iso tyttö, niin hänen ei tarvinnut. Hän osasi kävellä isojen tyttöjen sukilla liukastumatta ollenkaan.

Avaten vanhempiensa makuuhuoneen oven Riikka oli jo aloittanut äidin perään huutamisen, kun huomasi ettei hän ollut huoneessaan. Kurtistaen kulmiaan hän käveli takaisin käytävään tarkoituksenaan mennä keittiöön etsimään äitiä sieltä, kun hän kuuli sen. Vesi oli päällä vessassa, mutta sen lorina ei peittänyt oksentamisen ääntä. Riikka tunnisti sen; isillä ja pikkuveljellä oli ollut oksennustauti ihan äsken. Mutta isi ja pikkuveli olivat nyt puistossa, ja hehän olivat jo terveitä! Huolestuneena Riikka jäi vessan ulkopuolelle odottamaan.

Kun äiti tuli ulos, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet näyttivät tärisevän hieman. ”Ootko sä äiti kipeä?” Riikka kysyi ja otti äitiä kädestä kiinni.

Äiti puristi Riikan kättä nopeasti ja hymyili. ”En oo, nuppunen, miten niin?”

”Mä kuulin oksennusääniä”, Riikka sanoi mutristaen huuliaan hieman.

”Aijaa”, äiti sanoi kuin ohimennen. ”Mitä asiaa sulla oli?”

”Mun Barbien mekko on rikki, tuu korjaa se!” Riikka huudahti ja lähti johdattamaan äitiä kohti sinistä eteisen mattoa. Ei äiti sittenkään ollut kipeä; hän voisi ihan hyvin tulla korjaamaan Barbie-raukan mekon.

Olin ehkä yhdeksänvuotias, kun äiti kertoi miten oli alunperin sairastunut nyt yli kolmekymmentäviisi vuotta jatkuneeseen bulimiaan. Tietenkin olin kuullut puheen pahoista sedistä jo paljon nuorempana, tiesin ettei vieraille ihmisille saanut puhua ja että piti huutaa ja kertoa vanhemmille jos kukaan koskisi minuun sillä tavalla, mutta vasta vuosituhannen taitteessa kuulin äidin historian. Hänellä oli eno - nykyään vankilassa tai karkuteillä tai kuka tietää - joka piti hänestä, piti hänestä erityisen paljon.

Isoenoni käytti äitiäni seksuaalisesti hyväkseen tarhaikäisestä alkaen vuosikausia. En ole varma oliko varsinaista yhdyntää ikinä, mutta mies kosketteli äitiä, pakotti äidin tekemään asioita sekä itselleen että hänelle, ja sai erityistä tyydytystä mm. masturboimisesta äidin edessä niin, että lopuksi heitti lastinsa äidin ruokaan ja pakotti äidin syömään kaiken. (En ole ikinä nähnyt äidin syövän esim. aamiaismuroja, olin jo teini-iässä tajutessani että miksi tarkalleen.) Hyväksikäyttö tuli ilmi suvulle muutama vuosi sen loppumisen jälkeen, mutta rikosilmoitusta ei ikinä tehty eikä äitiä laitettu minkäänlaiseen terapiaan.

Termi "vakavat psyykkiset arvet" ei tunnu kattavan edes murto-osaa siitä, miten pahat jäljet äitiin on jäänyt. Esiteini-iästä asti jatkunut bulimia, pakkomielle ulkonäön ja seksikkyyden suhteen, pitkiä masennuskausia, ja todella harmillinen käsitys siitä, mikä on tai ei ole sopiva puheenaihe/tms perheen kesken. Hän saattaa heittää todella häiritsevää "vitsiä" hänen ja isin seksielämästä, mutta alasti ei voi esiintyä edes omien vanhempien nähden - en muista ikinä olleeni edes saunassa hänen kanssaan. Olen ihan pienestä pitäen kuullut kuinka en ole tarpeeksi laiha, hän on aina ties millä kuurilla ja eikö sun Virta nyt pitäisi vähän katsoa tota sun syömistäs ja ootko nyt Virta varma että tahdot sen toisen pullan ja kuinkas paljon sä Virta painatkaan minun pitäisi olla täydellinen koska hän ei itse voi olla. Hän purkaa oman turhautumisensa minuun eikä todellakaan tunnu edes ymmärtävän, että näin ei saisi kohdella tytärtään; muistan joskus vuosi tai pari sitten hän sanoi minulle puhelimessa "no miten mun sairaus muka teihin vaikuttaisi, munhan ongelma se on", enkä osannut kuin lyödä luurin korvaan ja leikkiä kentän katkenneen, koska ainoat reaktiovaihtoehtoni tuntuivat olevan huutaminen tai hysteerinen itku. Ne kerrat, kun olen yrittänyt ottaa asian puheeksi, hän on räjähtänyt täysin: en edes halua ymmärtää häntä, en kunnioita naista joka kasvatti minut, ajattelen vain itseäni, loukkaan häntä tahallani.

Kyllä minä ymmärrän että äiti ei ole terve. Ymmärrän että hänellä on todella pahoja ongelmia joita hän on alkanut yrittää käsitellä vasta viimeisen viiden vuoden aikana, mutta helvetti. Hän on kohdellut minua tavalla jolla yhdenkään äidin ei pitäisi kohdella tytärtään, ikinä, riippumatta mitä on taustalla. Tähän päälle vielä se, että me kaksi olemme luonteeltamme kovin samanlaisia - molemmat äkkipikaisia ja dramaattisia ja suuttuessammi aivan hirveitä - ja voin kertoa ettei kahdeksantoista vuoden yhteiselo taatusti käynyt tylsäksi.

Teini-ikäisenä jaksoin vielä antaa takaisin samalla mitalla, meillä oli niin pahoja riitoja että kerran vuonna 2010 en suostunut pitkään aikaan edes tulemaan käymään kotona, mutta nykyään olen vain... luovuttanut. Annan hänen puhua minulle kuin maailman suurimmalle, rumimmalle pettymykselle, koska se on helpompaa kuin vastaan taisteleminen. Ja jos täysin rehellisiä ollaan, minulla on aivan naurettavan huono omatunto siitä että ylipäätään olen hänelle vihainen, koska loppujen lopuksi hänkin on vain rikkinäinen.

Että tervetuloa vaan kärpäseksi meidän kattoon.

(Täällä ei ole vaakaa, jota voisin käyttää. Ahdistaa.)

i asked for sons

"Pähkinöitä? No yhtäkkiä en ihmettelekään - 

niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana?"

Inhoan vihaan halveksun äitiäni niin paljon en kestä, haluan huutaa raivota itkeä paastosta kuolla. Kesällä kerroin hänelle sairastavani epätyypillistä anoreksiaa, tunti sen jälkeen hän sanoo että sähän alat kohta olla mukavan hoikka; eilen sanoin että paino heilahti syksyllä tosi paljon mutta olen nyt yrittänyt syödä terveellisesti ja nauroin kuinka olen pähkinöiden suurkuluttaja, rakas äiti kulta heittää vittuilevalla äänensävyllä niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut tänä aikana niin kuinkas paljon sä ootkaan lihonut lihonut lihonut lihonut -

Olen erittäin tietoinen siitä että näytän jokinorsulta virtahevolta merimursulta oksettavalta, mutta onko sitä pakko toitottaa mulle joka käänteessä? Kyllä minä tiedän etten ole ikinä ollut hänelle tarpeeksi, en akateemisesti enkä älyllisesti enkä etenkään fyysisesti, mutta kyllä minä olen sen jo oppinut, en jaksaisi tulla muistutetuksi koko ajan. Miksi minun pitäisi täällä edes yrittää parantua, kun tuntuu kuin äidin ylpeys ja tyytyväisyys ovat suoraan verrannollisia sairauden vakavuuteen? Tiesin että äiti tulisi olemaan tällainen, ja silti lensin toiselle puolelle maapalloa hänen luokseen kuukaudeksi.

one skinny daughter coming right up

all i wanna get is

Moi oon Kiinassa.

Viimeisenä ennen lähtöä puhuin vielä Katin kanssa, jäi hymy huulille vaikka koneen lähtö päätyikin viivästymään melkein neljällä tunnilla. Nukahdin heti koneen lähdettyä en syönyt päivällistä hups ja heräsin vasta Venäjän ja Mongolian rajalla, katsoin ulos ikkunasta ja näin vuoriston joka näytti jopa kahdentoista kilometrin korkeudesta jättimäiseltä. Piti pidätellä itkua, tunnelma oli jotain niin uskomatonta. Nauroin pitkään vieressäni istuvan punatukkaisen joensuulaisen tytön kanssa, ja alkaessamme laskeutua hän spontaanisti suuteli minua. Suutelin takaisin vaikka en edelleenkään tiedä edes hänen etunimeään (ja viimeeksi suutelin -), mutta ehkä aina ei tarvitsekaan. Mielestäni ihan hyvä aloitus lomalle.

(Äiti ei meinannut tunnistaa minua kun tuli isin kanssa lentokentälle vastaan, äiti on ruskettunut ja isi on vanhentunut ja Ihmepoikakin alkaa jo näyttää nuorelta mieheltä eikä pikkuteiniltä. Yritän olla panikoimatta.)

Olen tänään jo käynyt yksityisillä kiinantunneilla, syönyt ravintolassa kasvis-jiaozeja bok choy -nuudelien kanssa, hämmästellyt oudon muotoisia pilvenpiirtäjiä ja käynyt hämmentävän selkeän keskustelun kodinhoitajan kanssa kiinaksi. Tähän voisi jopa tottua.

我没有女朋友－可是，我不要一个女朋友。