time stands still

24. lokakuuta 2010

Ulko-ovi naksahtaa kiinni viimeisen vieraan lähdettyä, enkä tiedä, mitä tehdä. Hetken aikaa vain seison oven edessä turvalukon ketju kädessäni ja kuuntelen korvissani soivaa hiljaisuutta, mutta jalkani ovat väsyneet ja kohta on pakko liikkua. Kavahdan hieman ketjun kilinää kiinnittäessäni sen, ja yhtäkkiä asunnon valot, ne joita muut väittävät niin himmeiksi, tuntuvat kirkkaammilta kuin muisto kahden päivän takaisesta auringonpaisteesta.

Suljen välioven ja liu'un hitaasti lattialle istumaan. Tiedän, että minun pitäisi nousta, pitäisi siivota ja tiskata ja soittaa ystävälle ja lähteä rautatieasemalle, mutta olen niin väsynyt että itkettää. En kuitenkaan anna kyyneleiden kihota, sillä en ikinä saa niitä loppumaan ajoissa enkä tahdo, että silmäni ovat punaiset lähtiessäni vihdoin ihmisten ilmoille. Tyydyn siis vain istumaan, polvet vedetty tiukasti rintaa vasten ja pää painettu alaspäin. Voisin niin helposti nukahtaa tähän.

Asunto on täysin hiljainen. Miltei kahden viikon eloluva- ja musiikintäytteisen ystäväputken jälkeen hiljaisuus tuntuu luonnottomalta, jotenkin ahdistavalta. Ei kuitenkaan kuolleelta, sillä kuolleet eivät pyöri ympärilläsi, ne eivät tule lähemmäksi ja pyöri nopeammin ja nopeammin ja paina sinua tiukemmin ovea vasten kunnes sinun on pakko nousta ylös ettet itsekin kuole. Sydämeni hakkaa kivuliaan nopeasti, hiljaisuus perääntyy hetkeksi kun nostan itseni ylös lattialta mutta tiedän sen silti olevan siinä, vaanivan lipaston laatikoissa ja sohvien alla, odottamassa minua.

Kävelen hitaasti eteisen ja ruokahuoneen läpi keittiöön ja katson ympärilleni. Tiskejä, tyhjiä pulloja, eilisen mandariininkuoret. Alan kerätä roskia pusseihin ja tiskejä koneeseen, pyyhin rätillä epämääräistä tahraa pöydältä. Systemaattista, tuttua. Kun olen valmis, laitan tiskikoneen päälle, mutta se pitää niin kovaa ääntä että on pakko juosta keittiöstä pois ja sulkea ovi etten ala itkeä. Siivoan loppuasunnon yhtä hitaasti kuin keittiönkin; vanhat vhs-kasetit lattialta hyllyille, vaatteet pyykkikoriin. Vierassängyt taitan kokoon ja piilotan ison sängyn alle. Kun asunto on vihdoin siisti, istun olohuoneen sohvalle ja mietin, että mitä nyt kuuluu tehdä. Ei ole ystävää vieressä höpisemässä, aivotoiminta ei ole riittävää lukemiseen saati sitten läksyjen tekoon, ja pelkkä ajatuskin rautatieasemalle menemisestä ahdistaa. Vaikka junassa onkin ihana istua syysiltana.

Lopulta päätän vain olla tekemättä mitään. Vedän farkut ja villapaidan pois päältä ja vaihdan ne vihreään flanellipyjamaan; meikkejä en jaksa puhdistaa enkä hampaita harjata. Kipuan sänkyyn, joka tuntuu yhtäkkiä naurettavan suurelta, ja suljen silmäni. Yskittää, mutta en uskalla pitää ääntä, koska kun yskäisy on äänekäs niin sitä seuraa hiljaisuus, ja hiljaisuuden palatessa en taaskaan saa unta.