requiem eternam

Tänä iltana kajahtaa niin valtava konsertti, etten vielä pari vuotta sitten olisi pystynyt edes kuvittelemaan osallistuvani mihinkään näin suureen. Ennakkolippuja myyty melkein neljäsataa ja ovelta tulee vähintään sata lisää, eli me lauletaan ihan oikeasti täyden tuomiokirkollisen edessä. Olen niin hermostunut että käteni tärisevät vaikka kello ei ole vielä edes kymmentä aamulla, pelkään nolaavani itseni täysin vaikka tätä varten olemme harjoitelleet kymmenen kuukautta.

Surullista, että syömishäiriö ei halua jättää minua edes tänään rauhaan; olen konserttipaniikin lisäksi aivan kuolettavan ahdistunut siitä, että olen menosaa Nitan ja Porkkanan kanssa iltapäivällä ravintolaan syömään. Söin eilen liian vähän juuri sopivasti mutta silti, selaan netissä menua ja yritän kuollakseni päättää jo nyt mitä söisin, mikä olisi turvallisinta. Pelkään bulimian palaavan, olen viime aikoina tuntenut halujen kasvavan enkä tiedä pystynkö vastustamaan jos ne tästä enää pahemmaksi muuttuvat. Yritän hokea itselleni että minä olen kontrollissa, minä eikä syömishäiriö, mutta saa nähdä.