goodbye my lover

Yksitoista kuukautta, sataseitsemänkymmentäseitsemän lukijaa ja viisikymmentätuhatta blogin katselukertaa. Ehkä nyt on hyvä hetki, nyt minä lähden täältä, lähden

pois pois pois pois pois,

ja kohti uusia seikkailuja.

♥

kevytmelankolia

Yritän kirjoittaa perheelleni,
kaikenlaista tapahtuu.
Arkki pysyy puhtaana,
           arki ei.
Silti yritän kirjoittaa perheelleni

Väsymys rapisee ripsissä,
muille teille ilkeä polku kutsuu,
uni jäi vuoteeseen,
vuoteeseen josta lähdin,
josta kutsu kävi ilkeille poluille,
ei koskaan enää meille

Silti yritän kirjoittaa perheelleni,
kaikenlaista tapahtuu.
Keskustelen radion kanssa
kuin tupa olisi täynnä vieraita,
keitän kahvia pannullisen
vaikka kuppeja on yksi.
Odotan aihetta arkilleni,
yritän kirjoittaa perheelleni

- Sofi Oksanen, "Yritän kirjoittaa perheelleni"

Luen viime kesän päiväkirjaa olohuoneessa, kuuntelen kun Kukka pelaa konsolilla jotain mitä minä en uskalla, luen omia sanojani ja muiden lainauksia ja ajattelen kaikkea (sinua shh mutta ei kerrota kenellekään) ja sitä, kuinka ihanaa olisi osata lentää.

(Tulin omaan huoneeseeni vain kirjoittamaan tämän, nyt kuulen kuinka Kukka ja hänen tyttöystävänsä kuiskivat toisilleen jotain olohuoneessa enkä enää uskalla palata sinne, en halua häiritä toisten onnellisuutta.)

pinnalla kaikki

Peilistä katsoo vieras tyttö, hänen nimensä taitaa olla Kiia. Minä kävelen hartiat kyyryssä ja olen tylsän sinisilmäinen mutta Kiia ei ole, hän on ihastuttavan itsevarma ja hänen katseensa on tumma ja pistävä. Kiia vain nauraa kun joku tarjoaa hänelle toisen palan, Kiia ei ihastu palavalla voimalla tyttöihin jotka eivät halua häntä; hän vain levittää lisää punaa huulilleen, hän on haluttu ja hän tekee mitä haluaa.

Onnistuin eilen raahaamaan itseni ulos huoneestani, kiroilin kun meikit eivät tahtoneet toimia enkä millään ollut löytää toista kenkääni mutta lopulta pääsin kuitenkin keskustassa odottavan Sopulin luo. Salaattia ja kahvia ja teetä ja sympatiaa, paljon kiroilua ja surullisia totuuksia, kaksi tuntia istuimme juttelemassa todennäköisesti aivan liian kovaäänisesti mutta paskanvitut ja lisää naurua. Kävimme lopulta valitsemassa minulle kaupasta värilliset piilolinssit, kotiin (viinihyllyn ja apteekin kautta shh) päästyäni seison pitkään peilin edessä hämmästelemässä, kuinka eri ihmiseltä näytän.

(Sain lääkäriltä sellaisen häräntappococtailin lääkkeitä, että nyt jos ei uni ala tulla niin jo on ihme.)

makeasti oravainen

Näen painajaista hänestä, hänestä ja hänestä (sinusta), herätessäni en edes vaivaudu yrittämään vaan nousen istumaan ja heitän kattovalon päälle. Kello näyttää vasta nolla neljä neljä kolme, en tiedä miten tulen jaksamaan läpi illan kuoroharjoitusten kun olen niin monta yötä nukkunut (ollut nukkumatta) niin huonosti.

Eilen jäi terapia väliin, tänään on oma terapiahetki Sopulin kanssa. Teetä ja sympatiaa, hyvää salaattia vaikken sitä oikeastaan taida ansaita.

(Haluaisin lähteä tädin perheen luo, mutten kehtaa koska olen niin oksettavan suuri.)

there is a flame

Salailen, juonittelen, punon seittejä ympärilleni. 

Olen niin ovela että laulan kaikki uneen, 

itseni ja muut, 

kunnes jäljellä on vain tuhkankevyt tyhjyys.

Revin tarroja irti kaiuttimistani ja tietokoneeni kannesta, piilotan kaapin takaoikeaan nurkkaan jostain-en-muista-mistä saamani pienenpienet dinosaurusfiguurit. Punaiset pörrömattoni ovat jo roskalavoilla, mutta vihreä sammakkosateenvarjoni saa jäädä - ehkä saan siitä iloa vappuna.

you never really

Jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan en jaksa jaksan. Eihän tuo enää edes näytä sanalta.

Toissäyö oli vaikein mitä taas hetkeen muistan. Kouluhaaveiden kaatuminen, oma turhautuneisuus itseeni, tämä ainainen ulkonäköni vihaaminen, polkupyöräni varastetuksi tuleminen, ja tämä loppumaton yksinäisyys. Lähinnä sen takia tahtoisin kesätöihin vaikka lääkäri kehottaakin käyttämään harkintakykyä - tuntuu etten näe enää ketään, Kukkaa tietenkin ja hänen täällä käyviä ihmisiä mutta en omiani. Ennen näimme harvase päivä, teimme kaikkea kehittävää ja vähemmän kehittävää, ja nykyään lähinnä kuulen kun pojat ohimennen mainitsevat jonkun illan jonne minua ei ollut pyydetty. (En osaa juoda kaljaa enkä pelata heidän pelejään enkä arvostaa heidän elokuviaan, no opettakaa mua sit välittäkää edes vähän mutta pysyn hiljaa, vaikka ei sillä tekemisellä oikeasti ole mitään väliä vaan sillä seuralla. Kyllä minä tiedän että heille olen loppujen lopuksi yhdentekevä, mutta inhoan sitä miten helposti he minua siitä muistuttavat.) Nitallakin on oma elämänsä, parisuhde ja labradorinnoutaja ja maisterinopinnot, ei hänkään ehdi nähdä minua kuin pari kertaa kuussa. Plip plop, ystävät kaverit puolitutut tippuvat elämästäni kuin sadepisarat ikkunani ulkopuolella tippuvat taivaalta, ajattelen vain tulevaisuuden koulua ja töitä ja toivon että tämä helvetti loppuisi.

(Taas, kerta toisensa jälkeen, minulle kerrotaan etten ole yrittämisen arvoinen. En ole saada henkeä kun ajattelen asiaa, niin pyrin olemaan ajattelematta ollenkaan vaikka oikeasti haluaisin vain huutaa ja kiroilla ääneen, miksi miksi miksi miksi miksi?)

Heräsin viime yönä kahdelta painajaiseen, poltin katoksen alla neljä tupakkaa putkeen ja lauloin Happoradiota ja mietin, miten lohduttavaa olisi -

yöllä puoli kaksi

olla vallassa, olla olemassa 

lamppu katossa on hetken valoisampi 

(mä en jaksa mä en jaksa mä en jaksa mä en kestä mä en jaksa)

come take a walk

Syön aamupalaa kaksisataakahdeksankymmentäneljä kaloria vaikken haluaisi, en oksenna itsekuriton idiootti vaikka haluaisin. En millään jaksaisi inhota itseäni koko ajan, se on niin kamalan uuvuttavaa ja minä olen muutenkin aina väsynyt.

(Yhteishaun ykköstoiveeseeni pääsee kuusi hakija melkein kahdestasadasta ja sanon nyt jo hyvästit tulevaisuudelle. Polkupyöräni varastettiin, ja laskupino kasvaa ja kasvaa koska niiden maksaminen on arkiaskareista se kaikkein ahdistavin. Joogassa sentään sain hengitettyä, melkein aloin itkeä kun kuolleen miehen asanassa maatessani mietin anteeksiantoa.)

korkeushyppääjän rakkaus

"En mä tajuu."

"Sen takia sä ootkin täällä."

Enhän minä ole niitä silmienpyörittelyä aiheuttavia syömishäiriöisiä jotka kuvittelet olevansa sata kertaa suurempia kuin oikeasti ovat. Tiedän olevani tavallisen tasapaksu rasvaa läskiä ihraa, en ylipainoinen mutten mikään hoikkakaan. Näen itseni täysin samoin kuin kaikki muutkin, minulla vain on rankemmat vaatimukset isteltäni kuin muilla.

Sen takia olinkin niin hämmentynyt tänään fysioterapeutin luona. Arvioin täysin oikein pullojen ja pallojen ympäryysmittoja, tämähän on helppoa, mutta sitten... Suustani pääsi aluksi vain epäuskoista naurua, kun katsoin minun käsivarsiani, reisiäni, vyötäröä ja lantiota esittävien narulenkkien kokoa ja vertasin niitä fyssarin minuuttia aikaisemmin mittaamiin lenkkeihin. Enhän minä oikeasti voi nähdä itseäni niin vääristyneesti, enhän minä oikeasti voi olla noin paljon pienempi - reittä esittävän arvioni halkaisija oli kahdeksan tai yhdekän senttiä suurempi kuin mitatun ympyrän, vyötäröä esittävän varmaan reilusti yli kymmenen. Mä en ymmärrä.

Seisoimme jättimäisen kokovartalopeilin edessä. "Kato meitä", hän sanoi, "me ollaan sentilleen samanmittaisia mutta mä painan sua kymmenen kiloa enemmän. Mitä sä näet?" Yritin etsiä sanoja mutten löytänyt niitä, järjen ääni päässäni huusi haloo kato miten paljon pienempi sä oot ku toi hyväkroppainen kaunis nainen mutta silti näin itsessäni vain liikaa, ihan kuin olisin samaan aikaan ollut häntä pienempi mutta kaikkialta silti lihavampi. Ihan kuin minun vartalossani oleva rasva merkitsisi enemmän kuin hänen. Ihan kuin näkisin itseni jonain muuna, kuin mitä oikeasti olen.

razymovsky

onko pakko
jossei jaksa?

adieu

Päässäni pyörii kaikki ne kerrat kun minut on petetty jätetty rikottu, mun pitää kertoa sulle jotain ja no kenenköhän ja meidän täytyy puhua ja mäkin rakastan sua mutta ja kaikki kaikki kaikki oon pahoillani, yritän lääkitä ahdistusta syömällä mutta lopputuloksena on vain entistä suurempi itseinho kun en suostu menemään vessaan raapimaan kurkkuani verille.

Kaikki sukulaisista Katin kautta psykiatriin ovat suositelleet joogaa ahdistusta lieventämään, ja tänään, tajuttuani kuinka paljon olin jo aamupäivän aikana vuorotellen ahminut ja itkenyt, varasin vihdoin itselleni tuntiajan. Kallistahan se on, mutta kalliinpaa tulee olla jatkaa hoitokontakteja syksyllä kun YTHS ei toivottavasti enää ole käytettävissä - kalliimmaksi tulee myös nykyään aivan liian usein toistuva suunniteltu ahmiminen - ja fysioterapeuttikin sanoi viime viikolla kuinka tärkeää olisi että oppisin rentoutumaan niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Huomenna illalla toivottavasti löydän perille vieraaseen paikkaan, pelottaa mutta pakko minun on uskaltaa. Pakko.

(Huomenna aamulla terveydenhoitaja ja vaaka,

olen tänään syönyt niin paljon että itkettää pelkkä ajatus.)

minuuttivalssi

"Olit ihana", Viiru sanoi ja nauroi astuessaan illalla takaisin junaan spontaanin päiväreissun jälkeen. On aina jännittävää nähdä nettikavereita kasvotusten ensimmäistä kertaa, tänäänkin hermoilin niin paljon että varmasti takertelin ja toistelin itseäni ja olin muuten vain hölmö, mutta hauskaa oli silti - puhuimme leipurinopinnoista, Salkkarien juonenkäänteistä ja siitä, kuinka ei yksinkertaisesti ole sopivaa pitää kulta- ja hopeakoruja samanaikaiseksi. Nauratti, kun toinen ymmärsi niin hyvin joitain asioita mutta näytti melkeinpä säälivältä kun puhuin klassisesta musiikista ja neulomisesta ja jääkiekosta, mutta eihän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää. Välillä riittää että on ystävä joka välittää niin paljon, että jaksaa silti kuunnella.

(En ole vielä tottunut siihen, että kadulta näkee ikkunoista sisään. En millään meinaa muistaa pukea housuja jalkaan aamuisin.)

this is the way

Tänään olen ostanut uuden lampun, leikkauttanut ja värjännyt tukkani, ostanut torilta sitruuna-vadelmajuustokakun makuista fudgea maailman suloisimmalta englantilaismieheltä ja levittänyt huulilleni ihanan kirkkaan oranssia punaa. Kukka lähti tyttöystävänsä luo viikonlopuksi ja olen ensimmäistä kertaa yksin uudessa asunnossa, hymyilen vaikka hiljainen asunto vähän pelottaakin. Onneksi on uudet, mintunvihreät pöllö-kettu-siili-pesukarhukuvioiset keittiön verhot ja sängyssä puoliksi syöty koiran luu.

Välillä on hyvä vähän hymyillä.

älä lopeta

Pakenen kaiken ja en minkään aiheuttamaa ahdistusta tähtitaivaan alle,
minulla on vihreä pipo ja koiralla punainen hihna,
laulan ääneen Happoradiota
ja unohdan kaiken.

(läski läski läski läski läski läski)

öinen lehto

Olen niin helvetin kyllästynyt siihen, että ihmiset heittävät minut pois kuin olisin vain vanha maitopurkki. Välillä mietin että pitäisikö kääntyä takaisin sisäänpäin ennen kuin viimeisetkin ehtivät unohtaa, pitäisikö nielaista kaikki oikeat tunteet ja keskittyä vain siivoamiseen juoksemiseen kouluun irtosuhteisiin farkkukokoon johonkin. Lenkkipolut ovat jo sulaneet.

Pyysin vihdoin Kiharalta anteeksi kaikesta, hän sanoi että ei se mitään - kyllä se, mutta olen silti helpottunut.

(Luen tätä listaa ja huomaan tekeväni kaikkia.)

bohemian rhapsody

Olen muuttanut. Olen kiroillut ja itkenyt ja nähnyt painajaisia, lyönyt sääreni laatikoiden kulmiin ja saanut lonkkani mustelmille, mutta olen vihdoin muuttanut. Vielä ei ole ihan kaikkea siivottu, mutta paikka alkaa jo uhkaavasti näyttää oikealta asunnolta, nyt kun vielä saisi vietyä viimeiset laatikot varastoon ja miljoona kassia UFFin vaatekeräykseen niin homma alkaisi olla purkissa.

Kaikki on uutta ja jännittävää, minulla on makuuhuone jonka oven saa kiinni, on koira ja suuri pöytä ja keittiön ikkuna ja monta muuta asiaa, joita ei ole ennen ollut. On myös Kukka, joka on ollut maailman ihanin - kestänyt kiroiluani jokaisen pieleen menneen asian takia voi vittujen kevät tapan jonku saatana vittu ja sitä, kun ahdistuneena seisoskelen sormiani näpräten hänen huoneensa ovella. Kukan tyttöystävä oli täällä myös joitain päiviä, kestää varmaan jonkin aikaa tottua että minulle käytännössä vieras ihminen on kotonani aina välillä; mutta toisaalta, asuntohan on meidän eikä minun. Ihan hassua.

Yritän olla keskittymättä alati pinnan alla kuplivaan ahdistukseen, syön ja syön ja syön, fysioterapeutti kysyi tänään, että luulenko oikeasti taas lihovani kaksikymmentä kiloa huomaamattani. Kohautin olkiani ja mutisin jotain epämääräistä, onhan niin jo kerran käynyt.

Puna laittaa minulle koko ajan viestiä että milloin nähtäisiin, vihjaa yökyläilystä ja tulevaisuudesta. Minua ei kiinnosta, en ymmärrä miten hän ei huomaa sitä mee pois pois pois mutta en yksinkertaisesti osaa sanoa suoraan. (Samalla lähetän itse viestiä Punatukkaiselle ja hermostun kun hänestä ei kuulu mitään, yritän olla rinnastamatta näitä kahta. Huoh.)